Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulussa syksyllä 1908

On niin vaikea muistaa tuon oppilaitoksen koko nimi, että joka kerta täytyy luntata: Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulu. Isoisoisäni ensimmäinen vaimo Tyyne Linnakivi kävi tuota koulua Vilppulassa syksyllä 1908. Vintiltä löytynyt valokuva on sieltä peräisin.

Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulun oppilaita syksyllä 1908.

Tyyne istuu kuvassa toisena vasemmalta, käsi toverin olkapäällä. Kuvan muut opiskelijat ja opettajat ovatkin sitten tunnistamatta, kenenkään nimeä en toistaiseksi ole onnistunut saamaan selville. Tuolloisen opiskelijajoukon luettelo kyllä löytyi Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Tampereen Sanomat kertoi koulun päättäjäisistä joulun alla 1908:

Kuutolan kutoma-, käsityö ja talouskoulun päättäjäiset oli t. k. 17-18 päivinä.

Kohta vetivät katsojain huomion puoleensa oppilasten valmistamat aistikkaasti näytteille järjestetyt työt.

Siinä löytyi senkin seitsemänlaisia yksinkertaisia ja moniniitisiä kilpikankaita, pöytä-, tarjotin- ja pyheliinoja, pitkiä naisten ja miesten pukukankaita, keinutuolin mattoja, akkunanverhoja, villa-, pellava- ja karvalankoja, erittäin hauskan näköinen rekiryijy, ja eräs morsian-tyttö oli ”värkännyt” oikein komean hääryijyn.

Kun katseli niitä raaka-aineita, joista nämä kaikki työt oli tehty, niin herää ajatus, että onhan sitä kansamme naisilla kykyä tehdä käsitöitä, kun heitä siihen oikealla tavalla opetetaan.

Vielä on mainitsematta, että kaikki värilliset langat olivat kasviväreillä värjätyt. Tähän tarkoitukseen oli koottu sammalia, lehtiä, koivu- ja lepän kuoria, kuusen partoja, käpyjä y. m. Värit olivat pehmeitä, ei räikeitä, silmiin pistäviä. Tällaiset kotivärit pysyvät muuttumattomina, niin kauvan kuin kangaskin pitää.

Jotta näissä päättäjäisissä käynyt yleisö saisi jonkunlaisen käsityksen, miten niitä töitä tehdään, olivat oppilaat vielä työssä kutoivat, että helisi.

Koulun tarkoitus on maamme naisia opettaa tekemään työnsä Suomen kansan muinaisten kauneusmuotojen mukaan.

Tällaisessa koulussa saavutettu taito on taloudessa suuri arvoinen, sillä silloinhan voidaan kotona kotoisista aineista valmistaa enimmät siinä tarvittavista esineistä, jotka epäilemättä ovat arvokkaampia, kestävämpiä ja sirompia kuin tehdasteollisuus ja näin ollen jää monen monta markkaa kartuttamaan yhteistä hyvin vointiamme.

Seuraavasta oppilasluettelosta huomaamme, kuinka jo eri puolilla maatamme tunnetaan tämän koulun merkitys eikä yksin täällä, sillä olihan näissä kursseissa Virostakin oppilas.

Näissä kursseissa nimit. oli seuraavat oppilaat:

Tyyne Heinänen, Keuruu, Olga Takanen, Keuruu, Hilja Kulmala, Kärkölä, Hilda Mattinen, Tyrvää, Tyyne Punakallio, Sysmä, Henriikka Riski, Luopioinen, Alma Johansson, Viro, Tartto, Tyyne Linnakivi, Pusula, Maiju Lahti, Hausjärvi, Eufemia Erkkylä, Jääski, Alma Ruhanen, Kuhmoinen, Maria Mikkola, Eurajoki, Hilda Hietanen, Punkalaidun, Martta Ojanen, Punkalaidun, Hilma Jylhä, Multia, Elviira Paananen, Rautalammi, Heta Oksanen, Petäjävesi, Saima Leander, Vilppula.

Sukuni vanhojen visiittikorttien seasta löytyy ainakin kaksi sellaista kuvaa, joiden esittämä henkilö on mielestäni tunnistettavissa tuosta Kuutolan ryhmäkuvasta. Vai mitä tuumaatte, tässä ensin yksittäispotretit kahdesta neidosta:

Ja sitten ryhmäkuvasta napatut hyvin samannäköiset naamat:

Keitähän he ovat? Tunnistaisiko joku tuon oppilaslistan perusteella?

Jostain minulle on päätynyt tällainen Kuutolan koulurakennusta esittävä postikorttikin. Sainkohan sen peräti sieltä Kuutolasta aikanaan vuosia sitten, kun selvittelin tuon ryhmäkuvan ottopaikkaa. Tuo sama koristeellinen koulurakennus on vieläkin olemassa siellä Vilppulassa!

Aliisin oululaiskuvien äärellä

Moilasen Aliisin vanha valokuvakansio on luonani vieraisilla. Aliisi kuoli jo useita vuosia sitten, joten kansion sisällöstä ei enää pääse häneltä kyselemään. En itse tainnut koskaan edes tavata Aliisia. Hän oli mummini serkku, joka asui kaukana Oulussa.

Aliisilla ei ollut lapsia, ja hänen kuoltuaan tämä kansio päätyi mummilleni. Muistelen, että katselimme sitä yhdessä mummin kanssa, mutta en ollut silloin niin kiinnostunut asiasta, että olisin tehnyt muistiinpanoja. Nyt mummikin on kuollut. Ja oma kiinnostukseni Aliisin kuvia kohtaan on hieman herännyt, tietenkin liian myöhään. Näin siinä aina käy.

Albumin välissä on kaksi samanlaista visiittikorttikuvaa, joissa on Aliisi lapsena. Toisen taakse on varmaankin omakätisesti kirjoitettu "Alise M".

Aliisi oli syntynyt joskus 1910-luvun alussa, en tiedä tarkkaa aikaa. Hänen äitinsä oli mummini täti Eeva Moilanen. Muistan mummin kertoneen, että Aliisi oli syntynyt matkalla kätilölle, ehkä rattaissa, jossain Oulun kadulla. Tilanteeseen oli rientänyt apuun opettajatar Helmi Vedenoja, josta tuli sitten myös vauvan kummi. Minulla on mielikuva, että mummi mainitsi tuosta erikoisesta syntymästä kirjoitetun lehdessäkin, mutta en ole ainakaan vielä onnistunut sellaista lehtijuttua löytämään Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.

Tässä seuraavassa kuvassa on oikeassa reunassa Aliisi nuorena tyttönä, mutta en tunnista vanhempaa naista enkä miestä hänen seurassaan. Aliisin äiti oli ymmärtääkseni yksinhuoltaja, eivätkä nämä ole ainakaan Aliisin äidin vanhemmat.

Aliisin syntymässä avustanut ja hänen kummikseen tullut opettajatar Helmi Vedenoja järjesti sittemmin Aliisin työhön Oulun Isonkadun koulukeittolaan. Siellä Aliisi oli apulaisena ymmärtääkseni vuosikausia, enkä hänestä itse asiassa juuri muuta tiedäkään. Syksyllä 1939 Aliisi puolestaan järjesti samaan koulukeittolaan apulaiseksi myös mummini. Niinpä mummini nuoruusvuodet, Aliisi ja koulukeittola kietoutuvat päässäni erottamattomasti yhteen.

Koulukeittolaan liittyy saumattomasti myös Katri-täti, josta mummini toisinaan puhui ja joka myös esiintyy Aliisin valokuva-albumin sivuilla. Katri-täti oli koulukeittolan keittäjä, oikealta koko nimeltään Anna Kaisa Väisänen. Hänet tunnistan helposti valokuvista kuten Aliisinkin. Tässä taitaa olla varhaisin yhteiskuva heistä.

Aliisi Moilanen ja Katri Väisänen. Aliisi näyttää tässä vielä melkein lapselta eikä Katri-täti kovin vanhalta, joten kuva on ehkä 1920-luvulta.

Katri Väisänen istumassa, tuntematon seisomassa.

Irtokuvista löytyi tällainenkin otos Katri Väisäsestä ja Aliisi Moilasesta autenttisessa työympäristössä eli koulukeittolan lieden ääressä, ehkä jossain siellä 1920-1930-lukujen taitteessa.

Muistan mummini kertoneen, että hänellä oli koulukeittolaan työhön tultuaan aluksi vaikeuksia Katri-tädin eli keittolan keittäjän kanssa. Katri-täti ei tainnut suhtautua ihan suopeasti uuteen tulokkaaseen, mutta Aliisi piti jämäkästi mummini puolta. Vaan koulukeittolasta toiste lisää, nyt takaisin Aliisin kansion ääreen. Nyt hän onkin jo kuvissa aikuinen, ja hänen äitinsä, eli mummini täti Eeva, on myös keskeisenä henkilönä mukana useassa potretissa:

Nuori Aliisi Moilanen Eeva-äiteineen pyhätamineissa Oulun Linnansaarella 7.5.1933.

Aliisi ja Eeva Moilanen, oikealla istuva nainen on tuntematon.

Takana keskellä seisomassa Aliisi Moilanen, edessä keskellä istumassa Eeva Moilanen. Keitähän ovat muut?

Hymyilevä Aliisi.

Suuri osa lopuista Aliisin albumin kuvien henkilöistä onkin sitten tuntemattomia, todennäköisesti kuitenkin Oulun seudulla asuneita. Jos tunnistat seuraavien kuvien henkilöitä, jätäthän kommentin...! Kaikkein vanhimmasta päästä näyttäisi olevan seuraava kuva kolmesta naisesta. Kismittää, etten tiedä, ovatko he kenties sukulaisiani. Mutta jos olisivat, mummini olisi varmaan maininnut asiasta kansiota katsellessamme, ja muistaisin sen varmaankin...? Toisaalta mummikaan ei ehkä tunnistanut heitä.

Ehkäpä äiti tyttärineen?

Tuntematon nainen.

Pelastusarmeijaanko viittaa tämä asu ja kitara? Kuvan takana lukee mahdollisesti "Ainilta".

Väkeä on tässä niin paljon, ettei kannata yrittää laskeakaan, suviseuratko kyseessä? Oulussa varmaankin. 

Tuntemattomia naisia ompelusten äärellä.

Tuntemattoman miehen henkilöllisyystodistuksesta irrotettu kuva tupsahti esiin toisen kuvan takaa.

Kuka on tämä edustava sota-aikainen pariskunta?

Vieraita tyttöjä.

Luulenpa, että tässä kuvassa voisi olla Oulun Isonkadun päiväkodin johtajattaria tai opettajattaria vanhempana, mutta varma en ole...

Vanhat kuvat vanhaan kansioon

Minulle oli kertynyt roimasti irrallisia vanhoja valokuvia ja mietin, mikä olisi paras tapa saada niihin järjestystä. Jotain tiettyä kuvaa etsiessä piti aina käydä läpi nippukaupalla kuvia löytääkseen etsimänsä. Kuvia seilasi kirjekuorissa lipaston laatikoissa ja albumien väleissä, osan olin sullonut nykyaikaiseen muovitaskukansioon, josta varsinkin pienimmät putoilivat helposti. Kuvien liimaaminen kansioon ei houkutellut, eikä myöskään kiinnittäminen nykyaikaisilla muovikuvakulmilla.

Isovanhemmat olivat kyllä aikanaan nuoruusvuosinaan perustaneet itselleen valokuvakansiot, joihin olivat kiinnittäneet osan kuvistaan, mutta perhe-elämän kiireissä homma oli tainnut jäädä kesken. Pappani 1930-luvun kansiossakin oli vielä typötyhjiä sivuja lopussa. Tuntui silti hieman väärältä alkaa täydentää papalta kesken jäänyttä kansiota näin nykyaikana, hiukan siltä että pilaisin jotain alkuperäistä, jos nyt näpelöisin kansion sisältöä nykysormineni. Eivätkä sinne kaikki irtokuvani olisi mahtuneet kuitenkaan.

Tuli mieleen, että olisipa mukava laittaa vanhat kuvat vanhaan tyhjään kansioon, niin että ne olisivat oman aikansa mukaisessa ympäristössä. Mutta minulla ei ollut vanhaa tyhjää kansiota.

Tutkailin toria ja huutonettiä sillä silmällä. Ja heti lykästi. Netissä kaupattiin juuri passelia tyhjää ja käyttämätöntä kansiota, jonka kannet olivat kauniin ruskeankirjavat, hiukan samantapaiset kuin pappani vanhassa albumissa, mutta vielä kauniimmat.

Sitten löysin erään valokuvaliikkeen verkkokaupasta myös mattapintaisia, paperisia kuvakiinnikkeitä. Ne vaikuttivat lupaavasti sellaisilta, jotka voisivat sopia yhteen vanhojen valokuvien ja vanhan kansion kanssa näyttämättä liian uusilta.

Ihan rakastuin tämän kansion ruskeankirjaviin kansiin, joissa valo heijastuu niin kauniisti...

Loppujen lopuksi tulin hankkineeksi kolme "uutta vanhaa" kuvakansiota. Ne olivat kaikki käyttämättömiä tai ainakin siltä näyttivät, arviolta 1930-1940-luvuilta, eivätkä yhtään kalliimpia kuin uudet albumit kaupassa. Paksuimmasta kansiosta oli ilmeisesti poistettu ohuet välilehdet, mutta eihän se haitannut mitään. Viimeisin hankinnoista, tämä lehtikantinen, on vieläkin tyhjillään, mutta toisia olen täyttänyt.

Kuvat oli aluksi lajiteltava suunnilleen aikajärjestykseen, jotta kansioihin tulisi jotain tolkkua. Tuumasin, että mamman vanhat postikortitkin voisi samalla laittaa kansioon. Ne pääsivätkin sinne ihan ensiksi.

Hankin sekä beigejä että valkoisia kuvakulmia. Mustiakin olisi ollut saatavilla, mutta ajattelin että ne olisivat synkkiä. Hyvin nekin varmaan olisivat sopineet. Näistä beige oli oma suosikkini, enemmän "vanhan näköinen" kuin valkea, mutta ei valkeakaan hassumpi ollut.

Vanhat kuvat pääsivät siis vanhaan kansioon!

Ja tulihan lopulta kajottua myös siihen pappani kansioon, jonka täyttäminen oli häneltä jäänyt kesken. Papalta oli nimittäin sattunut jäämään käyttämättä myös vajaa pussillinen vanhoja kuvakiinnikkeitä. Siis ihan autenttisia vanhoja 40-lukulaisia, samoja joita hän itse oli käyttänyt kuvia kiinnitellessään. Päätin kokeilla vieläkö niiden vuosikymmeniä vanha liima mihinkään tarttuisi. Ja kyllähän se tarttui ihan hyvin. Kiinnitin "vanhuksilla" pappani kansion loppuun kuvia, jotka mielestäni sopivat sinne, eikä tulos ollut hullumpi. Ajattelin kumminkin sujauttaa kansion väliin lapun kertomaan, etteivät viimeiset sivut ole alkuperäisen omistajan täyttämiä.

Hopeapikarien jäljillä

Vuoden 1789 kesäkuun alussa Pusulan kappelin Marttilan kylässä sijaitsevan Suikian tilan isäntä Juho Juhonpoika joutui varkauden uhriksi. Isännän ja väen ollessa ulkotöissä Suikian lukitsemattomasta asuinrakennuksesta katosi maalattu, lukolla varustettu kriini eli lipas arvokkaine sisältöineen. Lippaassa oli ollut suurikokoinen kullattu hopeapikari, pienempi kultaamaton hopeapikari sekä kaikkiaan viisi muuta pientä kultaamatonta hopeapikaria, kaksi hopeista rintakorua, kultasormus sekä käteistä rahaa seteleinä, kolikoina ja plootuina. Nämä kaikki olivat tiessään.

Noin viikkoa varkauden jälkeen lähti Marttilan kylässä asunut sotilaan vaimo Maria Aatamintytär lapsineen yllättäen pois paikkakunnalta. Maria oli naimisissa reservisotilas Fredrik Segelin kanssa, joka parhaillaan oleskeli toisaalla, ehkä ammattinsa velvoittamalla sotaretkellä: edelliskesänä oli alkanut Kustaan sota. Miehen poissaollessa Maria Aatamintyttärellä oli hoivattavanaan heidän kolme pientä lastaan, joista vanhin oli neljännellä ikävuodellaan. Nuoremmat lapset olivat kevättalvella 1789 syntyneet kaksospojat, vasta kolmikuiset Eerikki ja Israel. Nämä kolme pientä lasta Marialla oli mukanaan, kun hänet heinäkuussa 1789 pidätettiin irtolaisnaisena Taivassalon pitäjässä ja vietiin vangittuna aamupäivällä 7. heinäkuuta Taivassalon nimismiehen Benjamin Cavanderin luo Vehmaan Vinkkilän kylään Lutsalan rusthollille.

Heinäkuun 14. päivänä 1789, samana päivänä jolloin vallankumoukselliset Pariisissa porhalsivat valtaamaan Bastiljia, tuotiin Suomen Turussa Maria Aatamintytär kämnerinoikeuden eteen varkaudesta epäiltynä. Kyseisen pöytäkirjan lisäksi hänen asiaansa valaisee Vehmaan välikäräjien pöytäkirja 24.8.1789. Näistä käy ilmi, että nimismies Cavanderin luo saapuessaan Maria Aatamintyttärellä oli matkassaan pienten lastensa lisäksi kaksi kaiverruksin merkittyä hopeapikaria pakattuna sinetöityyn paperiin. Pikareista toinen oli suuri ja kullattu, osapuilleen tuopin vetoinen, toinen pienempi ja kultaamaton. Tällaisten arvoesineiden löytyminen kuljeskelijan hallusta herätti epäilyksiä, ja nimismies takavarikoi ne Marialta huolimatta siitä, että Maria yritti selittää saaneensa pikarit tuntemattomalta henkilöltä Turun kaupungissa. Marialta löydettiin myös kultaiset korvarenkaat, jotka hän kertoi ostaneensa toiselta tuntemattomalta. Nimismies Cavander pyysi vanginkuljettajaansa, Lutsalan talollista Heikki Eerikinpoikaa viemään Marian, lapset sekä pikarit jatkotoimenpiteitä varten kruununnimismies Boermanin luokse Mynämäen pitäjään. Heikki-isäntä ei kuitenkaan kiireiltään itse ennättänyt lähteä matkaan, joten hän laittoi asialle 21-vuotiaan poikapuolensa Juho Antinpojan.

Matkalla kävi sitten vähän ohraisesti. Vehmaan elokuisilla välikäräjillä Juho Antinpoika kertoi, että hän oli ottanut hopeapikarit vastaan nimismieheltä ja asettanut ne viereensä hevoskärryihin, kun lähti Vinkkilästä Maria Aatamintytär ja lapset kyydissään. Peninkulman matkaa ajettuaan Juho oli yhtäkkiä huomannut pikarien kadonneen vierestään. Hän oli pysäyttänyt hevosen ja palannut etsimään pikareita matkan varrelta, mutta ei ollut löytänyt niitä. Palattuaan kärryjen luokse Juho oli kysynyt Marialta, oliko tämä ottanut pikarit. Se olisi voinut olla mahdollista, sillä Marian kädet eivät olleet sidotut. Maria ei kuitenkaan millään ehdolla ollut suostunut tunnustamaan, että olisi ottanut pikarit, eikä Juho ollut myöskään niitä häneltä löytänyt. Juhon ei ollut auttanut muu kuin jatkaa matkaa kruununnimismiehen luo ja kertoa siellä pikarien katoamisesta. Tuolloin Maria Aatamintyttären vanhin lapsi oli sanonut äitinsä heittäneen pikarit kärryistä metsään. Varmemmaksi vakuudeksi omasta syyttömyydestään Juho Antinpoika esitti oikeudelle tuoreen papintodistuksen, jonka mukaan hän oli kristinoppia tyydyttävästi taitavana, rehellisenä ja nuhteettomana nuorukaisena esteettä nauttinut Herran pyhää ehtoollista.

Maria Aatamintytär kertoi oikeudelle olevansa lähtöisin Taivassalosta Toupan rusthollilta, missä hänen isänsä Flygell oli ollut rakuunana. Marian nykyinen asuinpaikka oli Marttilan kylässä Lohjalla Uudenmaan läänissä, ja hän oli nyt tullut synnyinseudulleen Varsinais-Suomeen tarkoituksenaan vierailla siskonsa luona. Tullessaan hän oli saanut tietää, että hänen Turun kaupungissa asunut äitinsä oli edelliskeväänä kuollut. Hopeapikarit Maria kertoi saaneensa tuiki tuntemattomalta mieheltä Turussa käydessään: samana päivänä, jolloin Maria oli saapunut kaupunkiin, hän oli iltapäivällä kolmen aikoihin tavannut Hämeenkadulla tämän miehen, joka oli näyttänyt pikareita ja pyytänyt Mariaa joko myymään taikka panttaamaan ne puolestaan. Maria ei tiennyt miehen nimeä tai asuinpaikkaa, sillä tämä ei ollut niitä kertonut eikä hän ollut niitä kysynyt, olipahan mies vain sanonut, että kyllä he sitten toisensa tapaisivat. Oikeus piti tätä kovin omituisena, kuten myös sitä, ettei Marialla kertomansa mukaan ollut ollut mitään puhetta miehen kanssa siitä, millä summalla pikarit pitäisi myydä tai kuinka suurta lainaa vasten ne olisi pantattava. Maria kertoi ottaneensa pikarit mukaansa Taivassaloon arvellen siellä saavansa niistä rahaa, ehkäpä kolmen riikintaalarin edestä, ne kun olivat sellaisia tavallisia, pienemmänpuoleisia ja talonpoikaisia paloviinapikareita. Siitä, mihin pikarit sitten kärrymatkan aikana olivat kadonneet, ei Marialla kertomansa mukaan ollut mitään aavistusta.

Hopeapikarien oikeaa omistajaa päätettiin etsiä kuuluttamalla kirkoissa niin Turun kuin Hämeen ja Uudenmaan läänienkin alueella. Kuulutuksessa kerrottiin paitsi sitä, kenen hallusta pikarit oli tavattu, myös pikarien tarkemmat tuntomerkit, sillä ne oli kaikeksi onneksi ennätetty merkitä muistiin nimismiehen luona ennen pikarien katoamista. Suuremman pohjassa olivat olleet kirjaimet H.A.D., kyljessä taas kirjaimet H.J.S. ja J.J.S. Pienemmässä pikarissa luki ainoastaan H.A.D. Tämä kuulutus luettiin myös Pusulan kappelin kirkossa ja se tavoitti Marttilan Suikian isännän Juho Juhonpojan korvat. Isäntä tunnisti pikarinsa ja vakuuttui oitis siitä, että varkauden takana oli Maria Aatamintytär.

Erinäisten vaiheiden jälkeen oltiin viimein Lohjan välikäräjillä kesäkuussa 1790. Siellä Suikian isäntä esitti luettelon kaikesta siitä, mitä häneltä edelliskesänä oli varastettu. Hän osasi hyvin kertoa, mitä Maria Aatamintyttären hallusta löytyneihin pikareihin kaiverretut kirjaimet tarkoittivat: hänen vaimoaan Heta Antintytärtä (Hedvig Anders Dotter), häntä itseään Juho Juhonpoikaa (Johan Johans Son) ja hänen setämiestään Heikki Juhonpoikaa (Henrik Johans Son), jolta Juho kertoi saaneensa isomman pikarin lahjaksi monta vuotta sitten. Viiden pienemmän kadonneen pikarin kaiverruksista Juholla ei ollut tietoa, koska ne eivät oikeastaan olleet kuuluneet hänelle, vaan ne oli pantattu hänelle rahalainaa vastaan.

Maria Aatamintytär myönsi oleskelleensa Marttilan kylässä varkauden aikoihin ja lähteneensä noin viikkoa myöhemmin Taivassaloon omaistensa luokse, mutta kielsi yhä ehdottomasti syyllistyneensä varkauteen ja toisti kertomuksensa siitä, kuinka pikarit olivat hänelle päätyneet. Oikeus piti kuitenkin Marian kertomusta täysin epäuskottavana ja järjettömänä. Olisihan ollut outo sattuma, että hän tuiki tuntemattomalta mieheltä Turun kadulla olisi saanut haltuunsa juuri ne samat pikarit, jotka vähän aiemmin oli varastettu hänen lähtöseudultaan. Maria tuomittiin ensikertalaisena varkaana saamaan 30 paria vitsoja, kolme lyöntiä parilta, kärsimään yhtenä sunnuntaina Pusulan kirkossa julkinen kirkkorangaistus sekä korvaamaan Suikialta varastamansa tavarat; korvauksena voitaisiin hyödyntää myös kultaiset korvarenkaat, jotka Maria oli ostanut Suikialta varastamillaan rahoilla. Mitä taas tuli uudelleen kadonneisiin kahteen hopeapikariin, Suikian isäntää kehotettiin kääntymään tuon poloisen vehmaalaisen vanginkuljettajan puoleen, jolta pikarit olivat joutuneet hukkaan.

Löytyykö teiltäkin Ribot−Stambul?

Sata vuotta sitten se löytyi aika monesta talosta: Otavan Tietosanakirja tai paremmin sanoen sen 11 muhkeaa osaa.

Omassa lapsuudessani synnyinkotini kirjahyllyä koristi − tai täytti − kumminkin vain puolikas kirjasarja alkaen osasta Oulun tuomiokunta−Ribes. Aikanaan jaettaessa kotitilaa pappani ja hänen veljensä kesken oli kaikki pantu puoliksi, ja myös tietosanakirjasarja oli katkaistu keskeltä. Meillä oli loppupää, ja isosetäni perheen hallussa olivat alkuosat ennen Oulun tuomiokuntaa. Se oli hiukan harmillista, sillä toisinaan olisin mieluusti selannut myös alkuosia. Varsinkin hevonen-hakusanan puuttuminen harmitti hevoshullua pikkutyttöä. Kenties tietosanakirjasta olisi löytynyt kivoja kuvia eri hepparoduista.

Tultiin sitten vuoteen 1996. Tuona ylioppilaaksipääsyni vuonna tuijottelin Pusulan kirkonkylällä vastikään lakkautetun perinteikkään Linnakiven kaupan näyteikkunaa, johon näkyi kannetun kaikenlaista vanhaa tavaraa. Äkkäsin joukosta tietosanakirjasarjan. Kyllä vain, juuri samoja jyhkeitä opuksia kuin kotonani, tosin haalistuneempana versiona. Neuvottelut Hemmo-kauppiaan kanssa tuottivat tulosta. Pulitin 200 markkaa ja sain raahata kirjasarjan kotiin − tai enää en muista kuka sen raahasi.

Olin nyt siis täydellisen Tietosanakirjan onnellinen omistaja ja ennen pitkää puolentoista, koska kotoani entuudestaan löytynyt loppupää päätyisi vielä sekin minun hoiviini. Nyt minulla oli Mandoliini−Oulunsalo ja kaikki muutkin! Sarjan ensimmäinen osa oli painettu jo vuonna 1909. Viimeinen, täydennysosa taas oli vuodelta 1922. Vähä vähältä kirja kerrallaan ne aikanaan olivat putkahtaneet esivanhempieni iloksi, ehkä alkuaan juuri Linnakiven kaupan kautta, joka kirjatilauksia lienee ajan hengessä kansan sivistykseksi kaupannut.

Mikä sitten on Ribot ja mikä Stambul? Ei aavistustakaan. Sehän täytyy selvittää. Tartun kirjaan. Alexandre Ribot -niminen henkilö syntyi jo vuonna 1842, mutta on kirjasarjan syntyaikoihin vielä porskuttanut virkeänä toimien mm. Ranskan pää-, ulkoasiain- ja finanssiministerinä. Stambul ohjaa katsomaan hakusanaa Konstantinopoli, palsta 1293. Konstantinopolin pääosa, varsinainen Stambul… Siis Istanbul! Kaupungista kerrotaan, että sen kadut ovat "ahtaita, säännöttömiä, vailla kivitystä, huonosti valaistut, itämaisen siivottomia, vaikka viime vuosina tässä suhteessa paljon on parantunut, senkin jälkeen kun katujen varsinaiset puhdistajat, K:n kuuluisat katukoirat on siirretty parille saarelle…"

Aika on kieltämättä ajanut Ribot−Stambulin ohi. Oudolta kalskahtavat nykykorvaan varsinkin kuvaukset eri kansojen ja heimojen henkisistä ja fyysisistä ominaisuuksista. Italialaisesta luonteesta tietää Haggard−Kaiverrus kertoa, että "vaikkakin hän on kohtuullinen, raitis, ahkera ja ansionhaluinen, voidaan hänet helposti saattaa intohimojensa ja pahojen pyyteittensä valtaan". Hintelärakenteisella ja heikkovoimaisella ranskalaisella taas on Oulun tuomiokunta−Ribesin mukaan toimintansa silmämääränä aineellinen hyöty. Suomalaisen pohjalaistyypin yleisiksi ominaisuuksiksi kerrotaan Stambulov−Työajassa jäyhä itsenäisyydentunne ja esiintymisen suoruus, karjalaisen luonteen miellyttävimpiä puolia taas ovat avomielisyys ja ystävällisyys, mutta suurimpia vikoja epäluotettavuus ja kestävyyden puute.

Nykypäivänä kirjasarjan anti on lähinnä siinä, että se tarjoaa historiahupsulle mahdollisuuden tutkia mitä jostakin asiasta silloin, siihen aikaan tiedettiin ja ajateltiin. Mutta on siitä ollut perheessämme vuosien saatossa muunkinlaista iloa, on sieltä jokin tärkeä faktakin monesti tarkistettu. Ei kovin tuoreita faktoja tosin, ja Googlen ja älypuhelimen aikana kirjahyllyllä käynti on kyllä harventunut.

Juuri nyt en muista, milloin olisin tarttunut kirjasarjaan viimeksi ennen tätä päivää. Aivan varmasti kuitenkin monta monituista kertaa senkin jälkeen, kun viitisentoista vuotta sitten leikkasin A−Confortin tuplakappaleesta Ida Aalbergin soikean kuvan nukkekodin tauluksi.

Venäjän viimeinen keisarinna oli Tietosanakirjan aikaan vielä ajankohtainen julkkis.

Aikanaan kuvittelin kirjoittavani dekkarin, jossa ainoana johtolankana olisivat murhatun viimeisillä voimillaan sopertamat sanat "Ribot−Stambul…" Rikoksen ratkojat olisivat ymmällä, kunnes vihdoin lopussa nerokkaan etsivän silmät sattumalta hakeutuisivat kirjahyllyssä komeilevan tietosanakirjan selkämykseen ja hän hoksaisi etsiä ratkaisua kirjan välistä. Nykyaikana juoni ei kuitenkaan kannattelisi pitkälle, siitä pitää netti huolen. Ei tarvitse kuin googlata Ribot−Stambul, niin sieltähän se heti löytyy: Otavan Tietosanakirjan osa 8, antikvariaattihinta 5 euroa.

Nyt äkkään, että sillehän on olemassa ikioma Wikipedia-sivukin otsikolla Tietosanakirja (1909). Sivulta selviää, että kyseessä on ollut ensimmäinen varsinainen suomenkielinen tietosanakirja, jota varten tietosanakirja-sana ylipäätään on keksitty kieleemme! Koko komeus löytyy myös netistä digitoituna.

Olisiko siis aika heivata Tietosanakirja divarille tilaa viemästä? Ehkä ei kuitenkaan vielä. Onhan se komea ilmestys hyllyssä, vaikkei enää taidakaan antaa kodista sivistynyttä vaan paremminkin tunkkaisen vaikutelman.

Poju Tuusulan kansanopistossa

Tuusulan kansanopiston tyttöoppilaita käsitöiden kimpussa vuonna 1925.

Sukulaiseni Poju kävi Tuusulan kansanopistoa vuosina 1924-1925. En tiedä kutsuttiinko häntä opistolaisten kesken Pojuksi, ei kai sentään; Vilho Vahermo oli hänen nimensä. Kun hänet sukulaisten keskuudessa kumminkin tunnettiin Pojuna, käytän tässä sitä nimeä.

Poju oli orpo ja varttui setänsä kodissa. Varmaan setä kustansi hänet opistoon niiden 52 nuoren joukkoon, jotka Keski-Uusimaa 1.11.1924 kertoi hyväksytyn oppilaiksi alkavaksi työkaudeksi. Ihan kaikki 52 eivät jaksaneet heilua mukana menossa kevääseen saakka, koska heitä ei löydy päättötodistuksen saaneiden nimilistasta eikä komeasta kuvataulusta, johon opistolaisten potretit lopuksi koottiin.

Ei taulusta löydy enää Pojunkaan kuvaa, sillä se on joskus saksittu siitä pois. Arvelin ensin, että hänestä piti talvisodan jälkeen löytää kuva kaatuneiden matrikkeliin tai Hakkapeliittaan ja saksia tarvittiin silloin. Mutta voi myös olla, että joku Pojun veljistä tai Amerikkaan muuttanut sisko leikkasi talteen velivainajansa kuvan, kun ei halunnut vaivoikseen kokonaista kehystettyä taulua, jolla tuskin oli muistoarvoa muille kuin Pojulle.

Kotini vintille ajautui siis taulu, josta sukumme kannalta oli poistettu "päähenkilö". Mammalleni päätyi myös liuta Pojun valokuvia, joissa tietenkään ei ollut nimiä takana. Kuvista neljä on mitä ilmeisimmin otettu kansanopiston päättäjäisissä keväällä 1925 helsinkiläisen valokuvaamo Strandbergin toimesta. "Päättäjäisten aikana oli vierailla tilaisuus katsella oppilastöitten näyttelyä, missä niin hyvin tyttöjen kuin poikienkin aikaansaannokset olivat omiaan todistamaan työkauden aikana osoitettua taitoa ja ahkeruutta", kertoi Keski-Uusimaa 9.5.1925.

Kauniita liinoja, kankaita ja muita käsitöitä onkin kuvissa levitetty esille, ja sitten on painavia kirjoituspöytiä. Juuri samanlainen kirjoituspöytä jäi aikanaan 1980-luvulla perinnönjaon tähteeksi mammani rapistuvaan taloon kylmän salin ikkunan eteen. Kukaan ei halunnut sitä, ehkä juuri hirvittävän painon tähden. Mummini tiesi, että kirjoituspöytä oli Pojun koulussa tekemä, vaikkakin mummi puhui maamieskoulusta eikä kansanopistosta.

Minä pidin mööpelistä, ja niinpä tuota 17-vuotiaan Pojun aikaansaannosta seuraavalla vuosikymmenellä hiukan kunnosteltiin ja se tuotiin huoneeseeni pitkästä aikaa oikeaan käyttöön. Laatikot täyttyivät taas. Pöydän ääressä oli kuitenkin hankala istua. Polvea ei voinut nostaa toisen päälle, sillä jaloille tarkoitettu tila oli liian matala. Kun opiskeluasuntoni tavarat 2000-luvun alussa piti mahduttaa samaan huoneeseen, kirjoituspöytä kannettiin pois tieltä vanhaan navettaan.

Siellä se yhä odottaa taas parempaa aikaa.

Jos Pojun ainekirjoitusvihkoa on uskominen, olivat hänen suosikkiaineitaan Tuusulan kansanopistossa voimistelu, historia ja laskento:

Voimistelusta pidän useastakin syystä ensiksikin, siinä lihakset nöyrtyvät ja muodostuvat sopusuhtaisiksi. Toiseksi virkistää ja reipastuttaa se mieltä ja ruumista. Erikoisesti mielyttää minua teline liikkeet. Olen aina katsellut ihastuksella voimistelu näytöksiä ja ajatellut jonkinlaisella kateudella heidän joustavia liikkeitään. Pyrkimykseni on kehittyä, niin paljon kuin mahdollista sillä alalla.

Poju olikin urheilullinen ja harrasti uutterasti hiihtoa. Kansanopiston maaliskuisissa hiihtomestaruuskilpailuissa hän nappasi voiton poikien sarjassa, sammattilaisen Varma Viiman viilettäessä ykköseksi tyttöjen sarjassa (Keski-Uusimaa 28.3.1925). Samassa kuussa pidetyillä Toveripäivillä opiston pojat esittivät "sauvaliikkeitä, hyppyjä hevosella ja muutamia pyramiideja" (Keski-Uusimaa 18.3.1925).

Kuvassa vasemmalla pötköttävä Poju piti urheilusta ja voimistelusta.

Kirjallisuus sen sijaan ei tainnut olla Pojun vahvimpia aloja. Kuvaillessaan aineessaan opistolla vietettyä kirjallisuusiltamaa hän mainitsee arvokkaiden puhujien joukossa olleen "meidän kuuluisa kirjailijamme Minna Kant". Opettaja on punakynällä pontevasti viivannut nimen yli ja korjannut yläpuolelle "Hilja Haahti". Canth oli sentään siirtynyt manan majoille jo edellisellä vuosisadalla.

Keski-Uusimaa kertoi 9.5.1925, että Tuusulan kansanopiston kulunut työkausi oli "vienyt hyviin tuloksiin, vaikka erinäisiä, häiriintymätöntä työskentelyä vaikeuttavia seikkoja" oli ilmennyt. Sairastapausten määrä oli ollut suuri, ja yksi niistä oli päättynyt kuolemaan. Siinäkin siis syytä, miksi kaikki 52 aloittanutta eivät päätyneet Pojun tavoin kuvatauluun saakka. Kukahan oppilaista oli kuollut? Naputtelen opiston aloittaneiden listasta löytyviä mutta päättäneiden listasta puuttuvia nimiä Historialliseen sanomalehtikirjastoon. Kohta asia selviää Helsingin Sanomien 19.4.1925 Kuolleita-palstalta: neiti Naimi Elisabeth Juslin kuoli Nurmijärvellä 18 vuoden vanhana 16.4.1925. Samassa lehdessä on Naimin kuolinilmoitus, jonka mukaan hän menehtyi kärsittyään lyhyen sydän- ja keuhkokatarrin. Nykypäivän lääkkeillä sellainen olisi ehkä ollut helpostikin parannettavissa.

Huomaan ilokseni, että Naimin kuva kuitenkin löytyy opistotaulusta toisten joukosta, vaikka häneltä opisto ja elämä jäivätkin kesken.

Opiston päätökseen saaneet nuoret olivat Sylvi Maria Airikkala Nurmijärveltä, Sylvi Hulda Johanna Alho Lohjalta, Mirja Helena Alhola Tuusulasta, Aarne Alarik Enroos Lohjalta, Helvi Mielikki Heikkilä Tuusulasta, Katri Esteri Heikkilä Jokelasta, Elli Jaakkola Hyvinkäältä, Selma Maria Jaakkola Kiukaisista, Tyyne Maria Jaakkola Tammelasta, Fanny Maria Juhola Kurusta, Kaarlo Fredrik Jussila Pusulasta, Sigrid Eva Maria Konstari Kiukaisista, Kauko Kalervo Leino Porvoon pitäjästä, Elli Maria Linde Lohjalta, Toivo Heimo Mantere Tuusulasta, Eino Ensio Nikula Pornaisista, Aino Lucina Kyllikki Nissi Urjalasta, Eeva Maria Nissi Urjalasta, Lempi Siviä Nybäck Tuusulasta, Elli Maria Nyqvist Nurmijärveltä, Tauno Lauri Ovaska Tuusulasta, Päivä Marjatta Pekkala Tuusulasta, Eino Mikael Pelin Porvoon pitäjästä, Uuno Tapio Penttilä Tuusulasta, Paavo Pietilä Tuusulasta, Enni Rakel Pyynönen Nurmijärveltä, Enni Amanda Vilhelmiina Rantanen Nurmijärveltä, Martti Patrik Riihelä Asikkalasta, Terttu Anita Rikala Hämeenkyröstä, Arvo Albert Rosenberg Tuusulasta, Helvi Elisabet Salminen Tuusulasta, Helvi Lydia Simola Kuusankoskelta, Yrjö Kristian Sohlman Tuusulasta, Alli Esteri Stenvall Nurmijärveltä, Alli Matilda Tamminen Tuusulasta, Elli Lydia Toivomäki Askolasta, Eino Jalmari Tuomola Janakkalasta, Vilho Rafael Vahermo Pusulasta, Varma Naima Aleksandra Viima Sammatista ja Elma Eliina Yrjölä Suomusjärveltä.

Opiston tyttöjä talvella 1925. Ja näkyyhän siellä kaksi poikaakin, kun oikein tarkkaan katsoo. Vasemmassa reunassa oleva tyttö on opistotaulun perusteella tunnistettavissa Alli Stenvalliksi Nurmijärveltä, oikeassa reunassa taas voisi olla Helvi Salminen Tuusulasta.

Ainekirjoitusvihkonsa lopun tyhjille sivuille Poju on harjoitellut nimikirjoitustaan ja raapustanut mielenkiintoisen viestin: "Rakas kuka Sinä sitten oletkin sitä ei viellä tarkalleen sanoa mutta sen voi sanoa ketä kaikkein paraana pidin, mutta koska ei varmuudella tiedä kenen käsiin tämä joutuu niin on parasta ettei puhu mitään."

Kukahan lienee ollut se paras Pojun mielestä? Joku kuvataulun tytöistäkö? Varhain kuollut Naimi, hiihtohirmu Varma tai joku heistä, joiden yksittäiskuvakin löytyy mammani kuvien seasta?

Tai sitten joku ihan muu.

Alman jäljillä

Alma oli isoisoäitini vanhin sisko, josta ei koskaan puhuttu mitään.

Alman olemassaolo paljastui minulle 16-vuotiaana, kun sukututkimuksesta innostuneena tilasin Hollolan kirkkoherranvirastosta virkatodistuksen mamman eli isoisoäitini sisarusparvesta. Halusin saada selville mamman siskojen ja veljien syntymä- ja kuolinajat. Sisarusparven ensimmäisenä komeilikin sitten virkatodistuksessa tämä entuudestaan ihan tuntematon Alma Keskitalo. Hän oli syntynyt Hollolassa 11.2.1881 ja kuollut 23.8.1920 naimattomana ja lapsettomana.

Siis kuollut 39-vuotiaana, eli ihan ennen aikojaan. Koetin vähän kysellä muutamalta vanhalta sukulaiselta Almasta, mutta ei kukaan osannut kertoa hänestä mitään.

Tai osasi sentään. Oma mummini, joka ei ollut mitään sukua Almalle (Alma oli ollut pappani täti) kertoi jotakin, kun oikein kyselin. Mummi ei ollut koskaan kuullut anoppinsa (mamman) puhuvan Alma-nimisestä siskosta, mutta 1950-luvulla meillä kotona oli pitemmän aikaa oleskellut hollolalainen hieroja hoitamassa reumatismista kärsivää pappaani. Tämä hieroja oli kertonut mummilleni, että eräs vanhanemännän sisarista Hollolassa oli aikanaan eksynyt metsään, löydetty "hyvin huonossa kunnossa" ja sen seurauksena kuollut.

Muistelen mummin maininneen vielä "eksynyt marjassa ollessaan". Alman kuolinaika, elokuun loppupuoli olikin marjastusaikaa. Puolukat taisivat olla vielä raakoja, mutta mustikoita oli vielä… Oli ihan ymmärrettävää, että Alma oli saattanut eksyä metsään marjastusinnossaan. Olihan oma mammanikin, Alman sisko, aikanaan harhaillut marjaretkillään ties missä hukkateillä.

Kuinkahan kauan Alma oli seikkaillut metsässä? Varmaan aika kauan, jos hän kerran oli mennyt niin huonoon kuntoon, että kuolema oli lopulta korjannut. Kesäaikana ei sentään ollut kovin kylmä, mutta saattoihan sataakin. Eväiden loputtua syömisenä ehkä vain marjoja ja lähdevettä. Kenties ei Alma ollut muutenkaan vahvatekoinen. Yksinkö hän oli mennyt marjaan? Kuinkahan laajat metsät Hollolassa silloin olikaan, varmasti laajemmat kuin nykyään.

Alman kotitalon edessä vuonna 1919 otettuun kuvaan ovat kokoontuneet Alman äiti (keskellä istumassa) ja kaksi veljeä sekä sisko perheineen. Miksi Almaa ei ole kuvassa, vaikka hän oli vielä elossa?

Vaikka Alma toisinaan kummitteli mielessäni, kului runsaat kaksikymmentä vuotta, ennen kuin tulin uudelleen lähestyneeksi Hollolan kirkkoherranvirastoa hänen asiassaan. Ehkä kuvittelin myös, että kuolinsyyn tapaiset tiedot olisivat julkisia vasta sadan vuoden kuluttua kuolemasta. Tiedustelin mahdollisuutta saada selville Alman kuolinsyy, jotta se voisi osoittaa suvussa kulkeneen muistitiedon metsään eksymisestä oikeaksi tai vääräksi.

Postissa saapunut ote kuolleiden luettelosta oli yllätys. Sen mukaan Alman kuolinsyyksi oli merkitty "hukuttautui järveen, mielenhäiriö".

Nyt Alman kohtalo alkoi kiinnostaa toden teolla. Miksi hän oli päättänyt päivänsä hukuttautumalla? Ja miten tähän kuvaan sopi mummini kertomus marjametsään eksymisestä ja "hyvin huonossa kunnossa" löytymisestä? Eikö mummini ollut raatsinut kertoa minulle totuutta, vai eikö sitä ollut kertonut − tai tiennyt − mummini tietolähde, tuo hollolalainen hierojakaan?

Samoihin aikoihin minulle "paljastui" Historiallisesta sanomalehtiarkistosta toinenkin mammani sisarusparven vaiettu tragedia. Alman nuorempi veli Emil oli vuonna 1922, siis pari vuotta Alman kuoleman jälkeen, syyllistynyt tappoon, todettu sittemmin syyntakeettomaksi ja viettänyt loppuikänsä mielisairaalassa. Yhdessä rytinässä selvisi, minkä vuoksi Emilistäkään ei oikein ollut puhuttu, vaikka hänen olemassaolonsa olikin ollut tiedossa.

Emil-veljestä juttua riitti niin sanomalehtien palstoilla kuin arkistossa. Kävi ilmi, että eräs sukulaiseni oli jo tutkinutkin hänen tapaustaan pitkälle. Aikanaan rikosta selvitettäessä oli kirjattu muistiin todistajanlausuntoja, selvitelty syyllisen lapsuutta, sukulaissuhteita ym. perin pohjin. Ahmin aineistoa odottaen eniten, löytyisikö siitä valaistusta Alman kohtaloon.

Löytyihän sieltä, vaikka ei kovin paljon. Mainittiin, että syytetyn sisar oli aiemmin hukuttautunut järveen. Alman äidin kertomana oli kirjattu muistiin, että Alma oli jo pitemmän aikaa ennen kuolemaansa ollut mielenvikainen onnettoman rakkauden tähden. Kun Alma oli hukuttanut itsensä, ei Emil-veli ollut välittänyt mitään koko asiasta, vaan oli istunut mietteisiinsä vaipuneena toisten sukulaisten ja kyläläisten naaratessa tyttöä järvestä.

Alman äiti Edla Keskitalo (1856-1928).

Syynä onnettomaan tekoon oli siis onneton rakkaus.

Alman toisen veljen kertomuksesta ilmeni vielä, että Alma oli ollut ennen hukuttautumistaan uneton ja synkkä, mahdollisesti onnettoman rakkauden tai pitkällisen ihotaudin takia.

Mutta miten kaikki sitten oli käynyt? Oliko Almalta jäänyt viestiä, oliko häntä yritetty estää? Mitä oli tapahtunut, oliko silminnäkijöitä? Historiallinen sanomalehtikirjasto ei tässä asiassa auttanut, vaikka hukkumatapauksista ja itsemurhista tuohon aikaan yleensä ahkerasti uutisoitiinkin. Alman kohtalo ei ollut päätynyt lehtien palstoille.

Luultavasti Alman kuoleman tähden oli sentään kutsuttu paikalle poliisi. Astia-verkkopalvelusta näin, että Hollolan nimismiespiirin poliisitutkintapöytäkirjoja oli säilytetty vasta vuodesta 1925 eteenpäin. Niistä ei siis olisi apua.

Kului taas joitakin vuosia, kunnes asia jälleen aktivoitui päänupissani. Päätin vielä tiedustella Alman tapaukseen liittyvää aineistoa suoraan Hämeenlinnan maakunta-arkistolta. Sieltä vastattiin, että poliisitutkintapöytäkirjoja tuolta ajalta ei tosiaan ollut enää olemassa, mutta erikoista kuolemantapausta oli saatettu käsitellä myös käräjillä, jolloin käräjäpöytäkirjan liitteenä voisi olla poliisitutkintapöytäkirja.

Kaiken vuosikausien vitkasteluni jälkeen kesti vain hujauksen, kun virkailija oli selvittänyt, että Hollolan käräjäkunnan varsinaisasioiden pöytäkirjan 1.10.1920 liitteenä oli kaksi sivua pitkä nimismieheltä maaherralle osoitettu kirje, joka sisälsi tapahtumakuvauksen Alman kuolemasta. Kohta minulla oli sähköpostissani kopio kirjeestä, jonka oli laatinut 25.8.1920 apulaisnimismies Anton Pastinen:

Täten saan nöyrimmin Herra Maaherralle ilmoittaa, että Talollisen tytär Alma Keskitalo Hollolan pitäjän Pinnolan kylästä, syntynyt 18 11/2 81, löydettiin t. k. 24 pnä Järvisten nimisestä järvestä hukuttautuneena. Alma Keskitalo oli lähtenyt elokuun 23 päivänä ajamaan karjaa metsään ja kun ei häntä kuulunut takaisin rupesi talonväki epäilemään, että hänelle olisi jotakin tapahtunut ja tästä ilmoittivat he Poliisikonstaapeli Kaarlo Mäkelälle joka toimitti etsinnän ja löysi mainitun Keskitalon edellämainitusta järvestä. Vainajalla oli kaulaan kiinnitetty kaksi kiveä jotka arvellaan hänen itse kiinnittäneen kaulaansa, koska hän jo pitemmän aikaa on havaittu sairastavan mielisairautta. Ylläesitetyn johdosta saan nöyrimmin anoa, että Herra Maaherra määräisi asianomaisen lääkärin toimittamaan lääkintälaillisen ruumiinavauksen Alma Keskitalon ruumiista, joka säilytetään Hollolan leikkuuhuoneella.

Piirilääkäri Bergström totesi lausunnossaan, että vainaja oli menettänyt henkensä hukkumisen kautta, eikä mikään antanut aihetta olettaa, että hän olisi joutunut veteen toisen käden kautta, joten tapahtunut oli itsemurha.

Tietoa on siis nyt löytynyt. Mutta vielä yhtä asiaa kaipaisin, nimittäin Alman valokuvaa.

Onko hänestä kuva jossain mammani kuvien joukossa? Sitä ei voi tietää. Jos vanhoja sukulaisia − niitä, joilta aikanaan yritin Almasta kysellä − olisi vielä elossa, kyselisin nyt pontevammin. Jonkun täytyi tietää ja muistaa. Joku olisi ehkä osannut osoittaa Alman kuvan.

Onko hän vaikkapa tässä kuvassa, joka oli mammani kansiossa lähisukulaisten kuvien joukossa? Kuva esittää kahta naista, joista toisella on lapsi sylissään. Voisiko vasemmanpuoleinen nainen olla Alma? Kuvittelen, että hänessä on mammani suvun piirteitä. Vai onko nainen sittenkin liian nuoren näköinen Almaksi.

Sitä, kehen Alma oli onnettomasti rakastunut, saan tuskin koskaan tietää. Mutta periaatteessa sitäkin voisi vielä yrittää selvitellä yhdellä konstilla, jos sille vain olisi aikaa. Arkistoissa on vanhojen ihmisten murrehaastatteluja, joista vuosien varrella on löytynyt jo monta mielenkiintoista asiaa. Entä jos joku hollolalainen onkin muistellut nauhalle juuri Almaa?

Eläkkeellä ehkä ehdin niitä kuuntelemaan...