Hellästen haudalla

Muistan jo lapsena katselleeni tuota "hassua" hautaa Pusulan hautausmaalla. Kaksi samanlaista rautaristiä vieretysten ruohokummulla, jota ympäröi rautakettinki. Toisesta rististä tavasin nimen, joka sekin tuntui lapsesta jollain tavalla ihan kummalliselta: Julia Hellänen.

Sittemmin näitä kettingein ympäröityjä hautoja on tullut vastaan siellä sun täällä, niin että eiväthän ne mitenkään harvinaisia ole. Lohjan Pyhän Laurin kirkkomaallakin niitä on vilisemällä. Pusulan hautausmaalla kettinki on kumminkin erikoisuus, minkä vuoksi Hellästen hauta pistää aika varmasti siellä tallustelevan silmään.

Haudassa lepäävät leipurimestari Henrik Johan Hellänen, ent. Helenius (1849-1889) ja hänen vaimonsa Julia Aurora Constance Hellänen, o. s. Carlstedt (1830-1892).

Julia Hellänen oli syntynyt Somerniemen Palikaisten kartanossa. Hänen vanhempansa olivat luutnantti Otto Carlstedt ja Ebba Charlotta Bremer. Alun perin kirkonkirjat mainitsevat tyttärellä kokonaista neljä nimeä, Henrika Julia Aurora Constance, mutta jossain vaiheessa Henrika tipahti pois. Kirkonkirjojen mukaan "ryökinä" eli neiti Julia Carlstedt muutti Somerniemeltä Pusulaan kesäkuussa 1878.

Pusulan vihittyjen luettelon mukaan leipuri, nuorimies Henrik Juhani Helenius vihittiin avioliittoon luutnantin tyttären Julia Aurora Constance Carlstedtin kanssa 15. elokuuta 1878. Sulhanen oli tuolloin 28 vuoden ja morsian 48 vuoden ikäinen. Nurmijärvellä syntynyt Henrik Helenius oli muuttanut Pusulaan vain hieman morsiantaan aikaisemmin niin ikään Somerniemeltä, joten pariskunta lienee tutustunut toisiinsa Somerniemellä. Tässä vaiheessa Helenius oli vielä leipurinkisälli, mutta ennen pitkää hänen tittelinsä muuttui leipurimestariksi.

Leipuri ilmoitti nimensä muutoksesta Uudessa Suomettaressa 5.5.1882: "Ennen olen ollut Henrik Johan Helenius. Tästä lähin on nimeni oleva H. J. Hellänen."

Helläsen pariskunta asui vuosina 1881-1884 Vihdissä, mutta palasi sitten Pusulaan. Pusulan kirkonkirjoissa heidät luetellaan kirkonkylän Anttilan talon väkeen kuuluvina niin ennen Vihtiin muuttoa kuin sieltä paluun jälkeenkin. Rouva Hellänen puhui äidinkielenään ruotsia, mutta leipuri oli suomenkielinen.

Henrik Helläsen leipurinammatti tuntuu mielenkiintoiselta. Mihin tarvittiin leipurimestaria 1880-luvun Pusulassa, pienessä maalaispitäjässä ja pienessä kirkonkylässä, kun joka huushollissa taatusti leivottiin itse? Kodeissa taidettiin kylläkin leipoa enimmäkseen vain perinteistä ruisleipää. 1800-luvun lopulla leivonnaisten kysyntä Suomessa kasvoi yleisesti, ja maaseudullakin haluttiin jo ostaa jotain vähän erikoisempia tuotteita, kuten ranskanleipää, rinkeleitä ja piparkakkuja. Niitä saattoivat kirkonkylän kauppapuoditkin hankkia myyntiin leipurilta. Ei sovi unohtaa sitäkään, että Julia-rouva oli varakasta sukua, ja säätyläiset popsivat herkkuja tavallista kansaa ahkerammin − ties minne kaikkialle Helläsen paakkelsseja tilattiinkaan.

Leipurimestarilla oli varmaan myös kisälli ja oppipoikia ammattiin perehtymässä. Ehkä Pusulan naisväkeäkin kävi Helläsellä tutkailemassa, miten leivinhiivaa käytetään taikka kuinka pikkuleipien valmistus onnistuisi kotioloissa.

Leipuri Helläselle soivat kuitenkin kuolon kellot aivan liian aikaisin. Maaliskuun 1. päivänä 1889 hän menehtyi "ummetautiin" eli ummetukseen 39 vuoden ikäisenä.

Henrik Helläsen kuolinilmoitus Uudessa Suomettaressa 3.3.1889.

Leskirouva Julia Hellänen puolestaan menehtyi keuhkokuumeeseen 62 vuoden iässä joulukuussa 1892. Vähän ennen kuolemaansa hän oli muuttanut asumaan Karisjärven Kolkkalan Jokiniemen torppaan.

Julia Helläsen kuolinilmoitus Uudessa Suomettaressa 13.12.1892.

Julia Helläsen hautarististä on aikojen saatossa irronnut yläkoriste sekä alaosan reliefi, alakuloinen naishahmo ruukkuineen. Muistelen, että lapsuudessani reliefi oli vielä paikoillaan, tai taisi nojata irrallisena ristiä vasten. Nyt sitä ei enää näy. Vai olisiko se tuolla heinikon kätkössä jossain... Leipurin ristissä nämä vielä ovat paikoillaan.

Ja nyt taas hieman kismittää, että minulla ei ole valokuvia tästä pariskunnasta. Sellaisia lienee kyllä olemassa. Parikymmentä vuotta sitten näin tuttavani albumissa kuvakopion leipuri Helläsestä. Asia ei silloin kiinnostanut minua niin paljoa, että olisin pyytänyt saada teettää itselleni kopion tuosta kuvasta. Nyt tuttavani on kuollut ja kuvakopio kadonnut. Hän oli sen kuitenkin teettänyt jonkun omistamasta alkuperäisestä kuvasta, joten jollakulla on yhä (ehkä) leipuri Helläsen kuva olemassa... Muistikuvissani leipuri oli 1880-luvun tyyliin parrakas ja pönäkkä, kuten leipurille sopii, vai muistankohan väärin... Olisipa hauska saada tuo kuva käsiinsä.

Miksi laivuri Grandell lepää Pusulan kirkkomaassa?

Laivuri Aron Grandellin hautaristi Pusulan hautausmaalla on mietityttänyt minua. Onko Pusulassa asunut laivuri? Sana tuo mieleen täkäläisiä suuremmat vesistöt, vaikka onhan Hiidenvesi aika lähellä ja siellä on varmasti laivoja liikkunut jo ammoisina aikoina.

Laivurin hauta suhteellisen kaukana laivakelpoisesta vesistöstä.

Tämä laivuri Aron Grandell ei kirkonkirjojen mukaan koskaan kuitenkaan asunut Pusulan seudulla, vaan asiaankuuluvasti ihan meren tuntumassa. Hän syntyi vuonna 1816 Lemun kirkkopitäjässä Askaisten kappelin Palsalan kylässä talollisen Mikko Mikonpojan ja tämän vaimon Stiina Matintyttären perheeseen.

Alkuun nuori Aron Grandell palveli naapuritalossa renkinä, mutta kappas vain, 1840-luvulla hän jo purjehti Sofia-nimisellä reilun 16 lästin kaljaasillaan säännöllisesti Suomen ja Venäjän välillä. Tämä selviää Päiviö Tommilan kirjoittamasta artikkelista Turun ja Porin läänin talonpoikaispurjehtijoiden Venäjän-matkat 1840- ja 1850-luvuilla. Aron Grandellin kaljaasi kuskasi Venäjälle etupäässä silakkaa sekä halkoja ja voita. Tommila kirjoittaa:

Tallinna oli tietysti useampien pitäjien kauppakaupunki. Kenties tästä syystä lemulaiset eivät suunnanneetkaan matkojaan sinne, vaan Pärnuun, jonne Johan, Aron ja Salomon Grandellin ohella vain aniharva länsisuomalainen kippari eksyi.

Aron Grandellin vanhempi veli Johan ja nuorempi veli Salomon olivat siis mukana laivabisneksessä. Venäjän-purjehdus oli vilkkaimmillaan 1840-luvulla ennen Krimin sotaa.

Laivuri Aron Grandell näyttää olleen pitkään kirjoilla synnyinkylässään Askaisten Palsalassa. Hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä perustanut perhettä. Vuonna 1870 hän siirtyi asumaan Askaisten Toivaisten kylän Alistalon tilalle, jossa hänen vanhempi veljensä Johan oli tuolloin rusthollarina. Viimeiseen rippikirjaan Aron Grandellin kohdalle on kirjoitettu "lam" eli rampa. Kuolleiden luettelon mukaan hän kuoli halvaukseen 66 vuoden iässä vuonna 1883, ja hänet haudattiin kolmisen viikkoa kuolemansa jälkeen Pusulaan.

Mitä laivuri Grandell sitten oikein tekee Pusulan kirkkomaalla, tai siis kirkkomaassa, kun ei hän täällä asunutkaan? Vihjettä tarjoaa toinen valurautaristi saman hautausmaakäytävän varressa.

Laivurin veljen, Marttilan Knaapin rusthollari D. A. Randellin hauta.

Syksyllä 1840 Pusulan Marttilan Knaapin rusthollin isäntä Karl Stenberg menehtyi hengenahdistukseen 31 vuoden iässä. Hänen leskensä Maria Stenberg o. s. Landén solmi tammikuussa 1842 uuden avioliiton jahtivouti David Aleksander eli D. A. Randellin kanssa, joka oli syntyisin Lemusta ja samaa sisarussarjaa laivuri Aron Grandellin kanssa. Tässä siis yhteys: laivurin veli muutti Pusulaan!

Tässä on käynyt fiba. Pitäisi olla Landen eikä Lunden. D. A. Randellin ristin toiselle puolelle on valettu hänen vaimonsa nimi.

Ja lisää samaa Randellin/Grandellin perhettä tuli Pusulaan, kun Knaapin tytär ja D. A. Randellin tytärpuoli Eva Kristiina Stenberg solmi kesällä 1854 avioliiton lemulaisen laivuri Salomon Grandellin kanssa. Kaksi veljestä meni täten naimisiin toinen äidin, toinen tyttären kanssa. Kun rusthollari D. A. Randell keväällä 1855 kuoli keuhkotautiin (Maria-vaimo oli kuollut samaan tautiin jo pari vuotta aiemmin), jatkoi hänen pikkuveljensä Salomon Knaapin rusthollarina. Homma järjestyi hienosti, sillä laivajutut olivat Krimin sodan takia kovasti vaikeutuneet.

Salomon Grandell ei kuitenkaan ehtinyt hoidella Knaapin isännyyttä kovinkaan kauaa, sillä hän menehtyi tapaturmaisesti vain 29-vuotiaana marraskuussa 1858 pudottuaan tai kaaduttuaan aidanseipääseen (fall på en gärdesgårdsstör). Hänen hautamuistomerkkiään ei Pusulan kirkkomaalta löydy. Leski Eva Kristiina ja hänen seuraava miehensä Adolf Ferdinand Ahlstedt taas lepäävät aivan D. A. Randellin hautaristin vieressä.

Kaksi laivuri Aron Grandellin veljeä oli siis muuttanut Pusulaan. Vaikka molemmat kuolivat paljon ennen Aron-veljeään, jäi heidän jälkeläisiään asumaan paikkakunnalle, ja aikanaan joku järjesti niin, että myös Aron Grandell haudattiin Pusulaan Knaapin hautojen tuntumaan sukulaistensa lähelle. Olisiko rampa laivuri jopa viettänyt viimeiset aikansa Pusulan-sukulaisten hoivissa, vaikkeivät kirkonkirjat siitä kerrokaan?

Laivurin hautaristin vierestä sitten vasta mysteeriristi löytyykin, vallan erikoisen koristeellinen ja kruusattu, kauneimpia Pusulan hautausmaalla. Sen alle haudatun nimi on varmaan lukenut ristin keskiosan pyörylässä, mutta siinä ei enää näy kirjaimia. Kirkon rekisteritkään eivät ilmeisesti tarjoa valaistusta asiaan. Hmm!

Sofia Lindénin hautaristin luona

Monta vuotta sitten olimme Pusulan vanhalla ruumishuoneella jouluseimeä katsomassa. Kiviseiniä vasten nojasi joitakin vanhoja valurautaisia hautaristejä. Tavaillessani niiden nimiä hämmästyin ykskaks: yhdessä luki vuonna 1898 kuolleen esiäitini Sofia Lindénin nimi.

En ollut tiennyt, että Sofian haudalle oli aikanaan pystytetty rautaristi. Hänen nimensä kun löytyy hautausmaalta hautakivestäkin, samasta isosta pystypaadesta, johon on kaiverrettu myös hänen puolisonsa nimi ja muuta perhettä. Ilmeisesti risti on aikanaan poistettu, kun kivi on pystytetty, tai sitten se on myöhemmin tilanpuutteen takia otettu pois haudalta.

Silloin vuosia sitten ottamassani kuvassa ristin sakaroissa roikkui jouluseimiasetelman valaistuksessa käytetty jatkojohto, mikä näytti vähän hullunkuriselta. Siksi kävin nyt kuvaamassa ristiä uudelleen. Suntio apulaisineen oli ystävällisesti nostanut ristin valmiiksi hyvään kuvausasentoon.

Ruumishuoneen vanha tulisija ja Sofian risti.

Risti on yhdeltä kantiltaan vähän rikkoutunut.

Enkeli ojentaa voitonseppeleen taivaaseen saapujalle, jonka nimi on sulkakynällä kirjoitettu elämän kirjaan. Sellainenko lie reliefin viesti?

Ristissä on ylhäälläkin seppele ja sen alla teksti ”Tässä lepää rustitilallisen vaimo Sofia Linden”, vainajan syntymä- ja kuolin­ajat sekä viite Raamatun Filippiläiskirjeeseen, kohtaan joka oli suosittu myös ajan kuolinilmoituksissa: ”Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto.”

Kotona innostuin lukemaan lisää vanhoista hautaristeistä ja niiden hoidosta. Museoviraston Hautamuistomerkkien hoito -julkaisussa on mielenkiintoista tietoa vanhoista hautamuistomerkeistä ja muun muassa hyvät ohjeet valurautaristin puhdistukseen ja maalaukseen. Ristinhän ei olisi tarkoitus olla päältä ruosteinen, vaan himmeän mustaksi tai tummanharmaaksi maalattu. Eipä nyt kuitenkaan taida tulla ryhdyttyä tämän ristin kunnostustyöhön ainakaan lähiaikoina.

Lopuksi kuva tästä hautaristin kohdehenkilöstä, Sofia Lindénistä, joka syntyjään oli Sofia Benjamintytär Kuuliala Pälkäneeltä ja muutti Pusulaan vuonna 1866 Passarin tilan emännäksi.

Sofia Lindén (1847-1898)

Muistitietoa Ulrika Tötterströmin murhasta

Kauhistavasta murhasta Pusulassa kertoi Uusi Suometar 3.11.1886.

Pusulasta Helsinkiin päin autolla ajellessa muistui mieleen, miten ennen vanhaan (vielä 1900-luvun alussa) saman matkan taittaminen vei kuulemma kolme päivää. Matkalla piti yöpyä kahdessa majatalossa. Samalla palasi mieleen ikivanha Tötterströmin murhajuttu, joka sekin liittyi tietyllä tapaa Helsingin-matkaan.

Pusulan kirkonkylän Jaakkolan talon Nummilan torpan vaimo Ulrika Elvina Tötterström, o. s. Wiklund (s. 1838) murhattiin lokakuussa 1886. Tuntuu ihmeelliseltä, että vielä reilusti 2000-luvun puolella sain kuulla iäkkäältä sukulaiseltani muistitietoa tuosta tapauksesta. Aikaa oli kulunut siis yli 120 vuotta. Olen myös vuosia sitten kuunnellut vanhoja pusulalaisten murrehaastatteluja arkistonauhoilta, ja niilläkin joku muisteli tätä tapausta. En enää ihan tarkoin muistakaan, mikä yksityiskohta on peräisin sukulaiseni, mikä taas murrehaastatellun suusta.

Torppari Anders Johan Tötterströmille tuli kertoman mukaan vispilänkauppaa naapurin naisen kanssa, ja tämä johti rikokseen. Ulrika-vaimo oli raivattava pois uuden rakkauden tieltä. Lokakuisena päivänä mies lähti hevosrattaineen Helsingin-matkalle, vaikkei hänellä − kuten myöhemmin todettiin − sinne oikein mitään kunnon asiaakaan ollut, vaan kyse oli silkasta alibin hankkimisesta. Yösydännä Tötterström palasi ensimmäisestä majapaikastaan selkähevosella takaisin kotiin murhaamaan vaimonsa.

Tötterströmeillä oli lapsia, mutta näistä ainakaan kaikki eivät olleet tapahtumien aikaan kotona. Samaan aikaan vietettiin nimittäin naapurikylässä Hyönölän Lintilän talossa häitä: Lintilän tytär Ida Fatima Johansson vihittiin avioliittoon Kaukelan Vanhan-Sippalan rusthollarin pojan Adolf Johan Amnellin kanssa 21.10.1886. Muistitiedon mukaan Tötterströmin lapset oli lähetetty kotoa pois näihin häihin. Tapauksesta sepitetty arkkiveisu kuuluu kertoneen jotakin sentapaista kuin: lapset häihin menivät, siellä iloa näkivät, eivätkä tienneet isän heidät orvoiksi tekevän.

Surmatyön tehtyään Anders Tötterström piilotti vaimonsa ruumiin suureen puusaaviin erään lähteen lähettyville. Myöhemmin tapahtumien kulkua tutkittaessa pääteltiin naapurin naisen olleen apuna voimia vaatineessa työssä, mutta tätä ei kyetty todistamaan. Tötterströmin tarkoituksena oli hankkiutua ruumiista eroon myöhemmin, mutta nyt miehen oli kiireen vilkkaa lähdettävä jatkamaan keskeytynyttä Helsingin-reissuaan.

Sillä välin läheisestä Nummen Heijalan kylästä tuli lähteelle miehiä juottamaan hevosiaan, koska heidän kylänsä sijaitsi korkealla mäellä ja siellä oli aina pulaa vedestä. Hevoset tulivat rauhattomiksi haistaessaan veren, ja miehet löysivät ruumiin saavista. Teosta osattiin ilmeisesti hetimmiten epäillä vainajan aviomiestä.

Joku Lintilän häävieraista oli vieläpä sattunut näkemään Tötterströmin ratsastamassa yöaikaan hevosella, joka oli aivan vaahdossa.

Hämäläinen uutisoi Anders Tötterströmin kuolemantuomiosta 10.10.1888.

Vaikka Anders Tötterström tuomittiin kuolemaan, ei kuolemantuomioita enää tuohon aikaan pantu Suomessa täytäntöön, vaan mies selvisi vankeudella ja palasi ilmeisesti vielä myöhemmin takaisin kotiseudulleen. Ehkä hyvä käytös siihenkin aikaan lyhensi vankeustuomiota. Enkö vain muistakin kuulleeni jonkun vanhan pusulalaisen luonnehtineen Tötterströmiä sanoin "muuten kunnollinen mies"...? Romanssi naapurin naisen kanssa ei liene saanut jatkoa. Nainen selvisi tuomiotta, mutta paikkakuntalaisten silmissä hän taisi olla tapahtuneeseen yhtä suuri syyllinen kuin tämä "muuten kunnollinen" mieskin.

Ulrika Tötterströmin murhatapauksesta löytyy varmasti tarkka selonteko aikalaistodistuksineen arkistojen kätköistä. Joskus kun taas arkistoon ehtii, olisi mielenkiintoista tutkia, vahvistavatko käräjäpöytäkirjat tuon kaiken vanhan muistitiedon, kuten häävieraan näkemän vaahtoisen hevosen ja hevosiaan juottamaan tulleet naapurikyläläiset. Entä onko arkkiveisua vielä jossain olemassa?

Tuntemattomia pirpanoita

Keitä he lienevät?

Pikkulasten ja vauvojen kuvat ovat visaisimmasta päästä, kun yrittää tunnistaa ihmisiä vanhoista valokuvista, joihin ei ole kirjoitettu mitään nimiä. Jos kuvassa on muitakin henkilöitä, voi se helpottaa lasten tunnistamista: tuo nainen on selvästi isomummi, joten lapsi hänen sylissään on varmaankin Ella. Mutta jos lapsi on kuvassa yksin, on tunnistaminen vieläkin vaikeampaa.

Hyvällä onnella voi joku sukulainen hoksata, että siinähän on Aino-täti lapsena, meillä oli joskus ihan sama kuva. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätodennäköisempää on, että kukaan enää pirpanaa tunnistaa. Nyt alkaa olla jo aika mahdotonta löytää nimiä 1920-lukulaisiin ja sitä vanhempiin lastenkuviin.

Kuinka kiva olisikaan, jos kuvien taakse olisi aikanaan kirjoitettu nimet − taikka jos ne kirjoittaisi vielä nyt niihin kuviin, joita unho parhaillaan vasta uhkaa! Sellaisia ovat vaikkapa vanhempieni sukupolven eli 1940-luvulla syntyneiden lapsuuskuvat. Nyt sedät ja tädit vielä tunnistavat itsensä ja toisensa vanhoista kuvista, mutta kuinkas lienee parin-kolmenkymmenen vuoden päästä.

Keitähän lapsia näissä seuraavissa kuvissa mahtaa olla? Pusulan ja Hollolan seudut yhä todennäköisiä, kuten edellisissäkin kuvahöpinöissä.

Tämän töyhtöpään ja rusettikaulan on kuvannut Atelier Regina Helsingissä.

Tämä tyttö taas on kuvattu Kallion kuvaamossa osoitteessa Helsinginkatu 9.

Tämä lapsonen on päätynyt kameran eteen Lahdessa.

Edellisiä vanhempi ja huonokuntoisempi kuva lienee otettu kotioloissa. Kaunis tapetti ja jalkalista, kirjottu keinutuolimatto koristeellisessa keinutuolissa, jossa kiikkuu... kuka?

Valokuvaaja O. Koivukosken ottama vauvapotretti.

Dyrendahlin valokuvaamon tuolilla istuva napero.

Tämä pieni kulunut lapsen kuva on sen näköinen, että sitä on paljon mukana kuljetettu. Raidalliseen pukuun puettu lapsi muistuttaa samanlaisesti puettua lasta toisessa, alla olevassa kuvassa. Kuvassa on myös kaksi nuorta naista, toinen varmaankin lapsen äiti. Kuva saattaa olla 1910-luvulta ja Hollolan seudulta, josta isoisoäitini oli kotoisin, tai sitten ei...

Kylläpä olisi mukava tietää, keitä he ovat.

Mitä vanhempiin kuviin mennään, sen tavallisempia ovat pikkupojillakin pitkät kiharat ja mekot. Vasemmalla tässä ehkä poika ja oikealla tyttö? Arvelisin kuvaa 1910-luvulla otetuksi. Ikänsä puolesta lapset voisivat siten olla isoisoäitini sisaren vuosina 1913 ja 1914 syntyneet poika ja tyttö. Heidän lapsensa eivät kuitenkaan tunnistaneet heitä tästä kuvasta...

Pikkutyttö on kuvattu Tampereella 1900-luvun alussa. Onkohan sievä nukke oma vai kuvaamon viihdykerekvisiittaa? Väinö Tanner kertoo muuten muistelmissaan Näin Helsingin kasvavan, että kun hänestä ja sisarestaan 1880-luvulla otettiin ensimmäistä valokuvaa, kuvaaja kertoi että valokuvauskoneesta lentäisi pian ulos lintu. Sitä lapset sitten odottivat tiukasti kameraan tuijottaen. Valotusajat olivat pitkiä, joten kekseliäisyyttä tarvittiin vilkkaiden tenavien paikallaanpitämiseksi.

Valonpilkahdus tunnistusrintamalla! Tämän kuvan on joku ajoissa tunnistuttanut ja kirjoittanut sen taakse kuulakärkikynällä nimen. On heti paljon hauskempaa, kun tietää, että pappani serkun, vuonna 1909 syntyneen Sakari-pojan varpaathan ne siinä.

Hopeapikarien jäljillä

Vuoden 1789 kesäkuun alussa Pusulan kappelin Marttilan kylässä sijaitsevan Suikian tilan isäntä Juho Juhonpoika joutui varkauden uhriksi. Isännän ja väen ollessa ulkotöissä Suikian lukitsemattomasta asuinrakennuksesta katosi maalattu, lukolla varustettu kriini eli lipas arvokkaine sisältöineen. Lippaassa oli ollut suurikokoinen kullattu hopeapikari, pienempi kultaamaton hopeapikari sekä kaikkiaan viisi muuta pientä kultaamatonta hopeapikaria, kaksi hopeista rintakorua, kultasormus sekä käteistä rahaa seteleinä, kolikoina ja plootuina. Nämä kaikki olivat tiessään.

Noin viikkoa varkauden jälkeen lähti Marttilan kylässä asunut sotilaan vaimo Maria Aatamintytär lapsineen yllättäen pois paikkakunnalta. Maria oli naimisissa reservisotilas Fredrik Segelin kanssa, joka parhaillaan oleskeli toisaalla, ehkä ammattinsa velvoittamalla sotaretkellä: edelliskesänä oli alkanut Kustaan sota. Miehen poissaollessa Maria Aatamintyttärellä oli hoivattavanaan heidän kolme pientä lastaan, joista vanhin oli neljännellä ikävuodellaan. Nuoremmat lapset olivat kevättalvella 1789 syntyneet kaksospojat, vasta kolmikuiset Eerikki ja Israel. Nämä kolme pientä lasta Marialla oli mukanaan, kun hänet heinäkuussa 1789 pidätettiin irtolaisnaisena Taivassalon pitäjässä ja vietiin vangittuna aamupäivällä 7. heinäkuuta Taivassalon nimismiehen Benjamin Cavanderin luo Vehmaan Vinkkilän kylään Lutsalan rusthollille.

Heinäkuun 14. päivänä 1789, samana päivänä jolloin vallankumoukselliset Pariisissa porhalsivat valtaamaan Bastiljia, tuotiin Suomen Turussa Maria Aatamintytär kämnerinoikeuden eteen varkaudesta epäiltynä. Kyseisen pöytäkirjan lisäksi hänen asiaansa valaisee Vehmaan välikäräjien pöytäkirja 24.8.1789. Näistä käy ilmi, että nimismies Cavanderin luo saapuessaan Maria Aatamintyttärellä oli matkassaan pienten lastensa lisäksi kaksi kaiverruksin merkittyä hopeapikaria pakattuna sinetöityyn paperiin. Pikareista toinen oli suuri ja kullattu, osapuilleen tuopin vetoinen, toinen pienempi ja kultaamaton. Tällaisten arvoesineiden löytyminen kuljeskelijan hallusta herätti epäilyksiä, ja nimismies takavarikoi ne Marialta huolimatta siitä, että Maria yritti selittää saaneensa pikarit tuntemattomalta henkilöltä Turun kaupungissa. Marialta löydettiin myös kultaiset korvarenkaat, jotka hän kertoi ostaneensa toiselta tuntemattomalta. Nimismies Cavander pyysi vanginkuljettajaansa, Lutsalan talollista Heikki Eerikinpoikaa viemään Marian, lapset sekä pikarit jatkotoimenpiteitä varten kruununnimismies Boermanin luokse Mynämäen pitäjään. Heikki-isäntä ei kuitenkaan kiireiltään itse ennättänyt lähteä matkaan, joten hän laittoi asialle 21-vuotiaan poikapuolensa Juho Antinpojan.

Matkalla kävi sitten vähän ohraisesti. Vehmaan elokuisilla välikäräjillä Juho Antinpoika kertoi, että hän oli ottanut hopeapikarit vastaan nimismieheltä ja asettanut ne viereensä hevoskärryihin, kun lähti Vinkkilästä Maria Aatamintytär ja lapset kyydissään. Peninkulman matkaa ajettuaan Juho oli yhtäkkiä huomannut pikarien kadonneen vierestään. Hän oli pysäyttänyt hevosen ja palannut etsimään pikareita matkan varrelta, mutta ei ollut löytänyt niitä. Palattuaan kärryjen luokse Juho oli kysynyt Marialta, oliko tämä ottanut pikarit. Se olisi voinut olla mahdollista, sillä Marian kädet eivät olleet sidotut. Maria ei kuitenkaan millään ehdolla ollut suostunut tunnustamaan, että olisi ottanut pikarit, eikä Juho ollut myöskään niitä häneltä löytänyt. Juhon ei ollut auttanut muu kuin jatkaa matkaa kruununnimismiehen luo ja kertoa siellä pikarien katoamisesta. Tuolloin Maria Aatamintyttären vanhin lapsi oli sanonut äitinsä heittäneen pikarit kärryistä metsään. Varmemmaksi vakuudeksi omasta syyttömyydestään Juho Antinpoika esitti oikeudelle tuoreen papintodistuksen, jonka mukaan hän oli kristinoppia tyydyttävästi taitavana, rehellisenä ja nuhteettomana nuorukaisena esteettä nauttinut Herran pyhää ehtoollista.

Maria Aatamintytär kertoi oikeudelle olevansa lähtöisin Taivassalosta Toupan rusthollilta, missä hänen isänsä Flygell oli ollut rakuunana. Marian nykyinen asuinpaikka oli Marttilan kylässä Lohjalla Uudenmaan läänissä, ja hän oli nyt tullut synnyinseudulleen Varsinais-Suomeen tarkoituksenaan vierailla siskonsa luona. Tullessaan hän oli saanut tietää, että hänen Turun kaupungissa asunut äitinsä oli edelliskeväänä kuollut. Hopeapikarit Maria kertoi saaneensa tuiki tuntemattomalta mieheltä Turussa käydessään: samana päivänä, jolloin Maria oli saapunut kaupunkiin, hän oli iltapäivällä kolmen aikoihin tavannut Hämeenkadulla tämän miehen, joka oli näyttänyt pikareita ja pyytänyt Mariaa joko myymään taikka panttaamaan ne puolestaan. Maria ei tiennyt miehen nimeä tai asuinpaikkaa, sillä tämä ei ollut niitä kertonut eikä hän ollut niitä kysynyt, olipahan mies vain sanonut, että kyllä he sitten toisensa tapaisivat. Oikeus piti tätä kovin omituisena, kuten myös sitä, ettei Marialla kertomansa mukaan ollut ollut mitään puhetta miehen kanssa siitä, millä summalla pikarit pitäisi myydä tai kuinka suurta lainaa vasten ne olisi pantattava. Maria kertoi ottaneensa pikarit mukaansa Taivassaloon arvellen siellä saavansa niistä rahaa, ehkäpä kolmen riikintaalarin edestä, ne kun olivat sellaisia tavallisia, pienemmänpuoleisia ja talonpoikaisia paloviinapikareita. Siitä, mihin pikarit sitten kärrymatkan aikana olivat kadonneet, ei Marialla kertomansa mukaan ollut mitään aavistusta.

Hopeapikarien oikeaa omistajaa päätettiin etsiä kuuluttamalla kirkoissa niin Turun kuin Hämeen ja Uudenmaan läänienkin alueella. Kuulutuksessa kerrottiin paitsi sitä, kenen hallusta pikarit oli tavattu, myös pikarien tarkemmat tuntomerkit, sillä ne oli kaikeksi onneksi ennätetty merkitä muistiin nimismiehen luona ennen pikarien katoamista. Suuremman pohjassa olivat olleet kirjaimet H.A.D., kyljessä taas kirjaimet H.J.S. ja J.J.S. Pienemmässä pikarissa luki ainoastaan H.A.D. Tämä kuulutus luettiin myös Pusulan kappelin kirkossa ja se tavoitti Marttilan Suikian isännän Juho Juhonpojan korvat. Isäntä tunnisti pikarinsa ja vakuuttui oitis siitä, että varkauden takana oli Maria Aatamintytär.

Erinäisten vaiheiden jälkeen oltiin viimein Lohjan välikäräjillä kesäkuussa 1790. Siellä Suikian isäntä esitti luettelon kaikesta siitä, mitä häneltä edelliskesänä oli varastettu. Hän osasi hyvin kertoa, mitä Maria Aatamintyttären hallusta löytyneihin pikareihin kaiverretut kirjaimet tarkoittivat: hänen vaimoaan Heta Antintytärtä (Hedvig Anders Dotter), häntä itseään Juho Juhonpoikaa (Johan Johans Son) ja hänen setämiestään Heikki Juhonpoikaa (Henrik Johans Son), jolta Juho kertoi saaneensa isomman pikarin lahjaksi monta vuotta sitten. Viiden pienemmän kadonneen pikarin kaiverruksista Juholla ei ollut tietoa, koska ne eivät oikeastaan olleet kuuluneet hänelle, vaan ne oli pantattu hänelle rahalainaa vastaan.

Maria Aatamintytär myönsi oleskelleensa Marttilan kylässä varkauden aikoihin ja lähteneensä noin viikkoa myöhemmin Taivassaloon omaistensa luokse, mutta kielsi yhä ehdottomasti syyllistyneensä varkauteen ja toisti kertomuksensa siitä, kuinka pikarit olivat hänelle päätyneet. Oikeus piti kuitenkin Marian kertomusta täysin epäuskottavana ja järjettömänä. Olisihan ollut outo sattuma, että hän tuiki tuntemattomalta mieheltä Turun kadulla olisi saanut haltuunsa juuri ne samat pikarit, jotka vähän aiemmin oli varastettu hänen lähtöseudultaan. Maria tuomittiin ensikertalaisena varkaana saamaan 30 paria vitsoja, kolme lyöntiä parilta, kärsimään yhtenä sunnuntaina Pusulan kirkossa julkinen kirkkorangaistus sekä korvaamaan Suikialta varastamansa tavarat; korvauksena voitaisiin hyödyntää myös kultaiset korvarenkaat, jotka Maria oli ostanut Suikialta varastamillaan rahoilla. Mitä taas tuli uudelleen kadonneisiin kahteen hopeapikariin, Suikian isäntää kehotettiin kääntymään tuon poloisen vehmaalaisen vanginkuljettajan puoleen, jolta pikarit olivat joutuneet hukkaan.

Visiittikuvien tuntemattomia kasvoja II

Tuntematon pariskunta on käynyt kuvattavana Nyblinin ateljeessa Helsingissä.

Vanhan visiittikorttikansion kimpussa häärätessä täytyy olla vähän varovainen. Kuvia ei kannata poistaa tai lykätä takaisin paikalleen kiireellä hosuen, ettei tule repineeksi rikki kuvasyvennysten ohuita paperireunuksia.

 

Tässä on päässyt käymään juuri niin. Alareunus on revennyt, kun kuvan laitaan on yritetty päästä käsiksi, ja joutunut kokonaan hukkaan.

Visiittikuvan varovaisessa poisliu'uttamisessa tykkään käyttää apuna kahta tukevaa paperipalaa tai kartonkia. Pitempi suikale työnnetään melko pitkälle kuvan alle. Pikkupala laitetaan kuvan päälle (ettei kuvaan tule sormenjälkeä) ja painetaan sitä hiukan, jolloin kuva on paperipalojen välissä vähän niin kuin pihdeissä. Pitemmästä suikaleesta vetämällä kuva lähtee liukuun. Kun kuvan reunat tulevat esiin, käy vetäminen jo niistäkin tarttumalla. En tiedä onko tämä ollenkaan oikeaoppista hääräämistä, valokuvaeksperteillä ehkä olisi parempiakin konsteja?

Näistä tuntemattomista neidoista on sellainen johtolanka, että he ovat syksyllä 1908 käyneet Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulua Vilppulassa, kuten isoisoisäni ensimmäinen vaimokin. Kumpikin tyttö löytyy koulussa tuolloin otetusta ryhmäkuvasta.

Teippi ja kuulakärkikynä eivät näytä oikein mukavalta vanhassa visiittikorttikansiossa. Jos henkilöiden nimiä kirjoittaa kuvien alle, se on hyvä tehdä lyijykynällä. Joskus tunnistuksessa tulee virheitäkin, eikä kuulakärkikynän jälkeä saa jälkeenpäin oikein mitenkään siististi korjattua. Ellei halua "sotkea" kansiota liian uuden näköisillä lyijykynäraapustuksillakaan, voi vaikka merkitä nimiä muistiin erilliselle paperille kansion väliin. Kuvat voisi vaikka hennosti numeroida, ja listata tunnistetut henkilöt numeroittain paperille.

Nämä seuraavat visiittikorttikuvat ovat suureksi osaksi peräisin samasta isoisovanhempieni pois heitetystä kansiosta, josta aiemmassakin postauksessa oli kuvia. Löydätkö tuttuja kasvoja? Ensimmäiset kuusi kuvaa on otettu lahtelaiskuvaamoissa, edempänä on paljon Tampereella kuvattuja. Kuvat omistaneet sukulaiseni ovat asuneet Pusulassa, sukua on myös Hollolassa ja kouluja on käyty Helsingin, Vilppulan ja Orimattilan suunnilla.