Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanhaa sälää. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanhaa sälää. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. marraskuuta 2022

Sopimattomat silkkimyssyt


Näin joulun alla joku voi miettiä, mitä pukisi ylleen joulukirkkoon. Pari kolme sataa vuotta sitten asiaan piti kiinnittää ihan erityistä huomiota, nimenomaan siten, ettei vaan mennyt pynttäytymään liian hienoksi. Voimassa oli milloin minkäkinlaisia ylellisyysasetuksia, joilla koetettiin saada ihmiset käyttämään kotimaassa valmistettuja vaatteita ja pukeutumaan oman säätynsä ja arvonsa mukaisesti − ei siis liian ylellisesti. Mutta olivathan kauniit ja värikkäät silkkimyssyt kuitenkin kovin houkuttelevia päähineitä nuorille naisille! Vihdin ja Pusulan talvikäräjillä tammikuussa 1734 maaviskaali, korkeasti kunnioitettu herra Gustaf Johan Blåfiell ja nimismies Hans Söderman syyttivät useita naisia siitä, että nämä edellisenä joulupäivänä olivat käyttäneet kiellettyjä asusteita Vihdin kirkossa.

Rakuuna Niilo Enberg Hulttilan kylästä oli saapunut käräjille vaimonsa Anna Veinintyttären puolesta. Hän näytti oikeudelle kulunutta damastimyssyä, jossa oli musta silkkinauha. Mies myönsi, että myssy oli ollut hänen vaimollaan kirkossa, kertoi sen olleen vaimolla jo kauan aikaa ja pyysi siksi tällä kertaa armahdusta, vakuuttaen, ettei vaimo enää pukisi myssyä päähänsä.

Rusthollarin tyttären Maria Mikontyttären äiti Margareta Juhontytär, niin ikään Hulttilasta, oli tuonut näytille kukallisen silkkikankaisen myssyn, jota tytär oli käyttänyt.

Talollisen tytär Margareta Gabrielintytär Kotkaniemen Pietilästä oli tullut itse paikalle ja esitteli yksinkertaisen vihreän silkkikaulaliinan, jota sanoi lämmön vuoksi käyttäneensä kirkossa palttinaisen kaulaliinansa alla. Tämän lisäksi hänen myssyssään läikehti vanha silkkinauha.

Rusthollari Juho Mikonpoika Veikkolasta oli paikalla kahden kotona asuvan tyttärensä, Annan ja Margaretan puolesta. Isällä oli mukanaan kaksi puolisilkkistä myssyä, joilla hän myönsi tyttärien verhonneen kutrinsa, mutta väitti myös, että asiaa koskevassa kuulutuksessa oli ainoastaan kielletty torpparien ja sotilaiden vaimoja käyttämästä noita kankaita − rahvaan lapsista ei oikein ollut kuulutettu. Mutta kun oikeus todisti, että määräys kyllä oli selkeästi kuulutettu, ei Juho Mikonpoika voinut potkia tutkainta vastaan.

Rakuuna Juho Juhonpoika Veikkolasta näytti puolisilkkisen myssyn, jota myönsi vaimonsa Kirsti Niilontyttären käyttäneen.

Palveluspiika Liisa Heikintyttärellä Oravalasta oli nimismies Södermanin mukaan ollut uudenvuodenpäivänä kirkossa päänsä peittona sininen silkkimyssy, mutta sen sijaan tyttö oli tuonut oikeuteen näytille punaisen palttinamyssyn, jota väitti mainitussa tilaisuudessa käyttäneensä. Nimismies sanoi todistavansa toisin.

Rusthollarin tytär Kaarina Eerikintytär Sukselasta oli kaunistautunut kirkkoa varten kukallisella puolisilkkisellä myssyllä, jota hänen äitinsä Beata Yrjöntytär nyt näytti oikeudelle. Ja hännänhuippuna roikottivat myös palveluspiika Riitta Juhontytär Sukselasta ja talollisen tytär Anna Juhontytär Siiriltä hyppysissään kiellettyjä myssyjään. Kaikki läsnäolevat pyysivät oikeudelta tällä kertaa anteeksiantoa ja armahdusta, luvaten vastedes varoa syyllistymästä moiseen. Mutta maaviskaali Blåfiell − jonka oma vaimo ehkä käyskenteli kiireestä kantapäähän silkkiin verhoutuneena, mutta luvan kanssa − oli toista mieltä: naiset oli syytä tuomita, jottei vastaava enää toistuisi. Ensikertalaisinakaan heitä ei voinut välttää tuomitsemasta kahdeksan päivän vankeuteen vedellä ja leivällä, minkä lisäksi he menettivät ylelliset myssynsä kruunulle. Kenen päähän ne sitten mahtoivatkaan päätyä?

Lähde: Raaseporin tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - II KO a:34 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1734-1734, jakso 59; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6726365706&aineistoId=658790645 / Viitattu 29.11.2022

Blogi jää nyt tauolle ajanpuutteen vuoksi − kiitos lukijoille (molemmille) ja palataan taas joskus asiaan!

sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Risainen nenäliina ja muuta mukavaa


Isäni kaiveli taskustaan nuhjuisen nenäliinan näyttääkseen sitä minulle, ennen kuin heittäisi sen roskiin. Nenäliina oli rikkikin, mutta eihän se roskiin päätynyt. Punaisella kirjailtu K-kirjain paljasti rievun olevan toodella vanha. Ei muuta kuin pesupussiin ja pyykinpesukoneen käsinpesuohjelmaan muun sopivan pyykin seassa!

Sukututkimuksen myötä olen kiintynyt myös vanhoihin rääsyihin. Joku kirjoitti jossain, että jos paperi on säilynyt viisikymmentä vuotta, sitä ei saisi heittää pois. Siinä on vinha perä ja sama pätee mielestäni myös vanhoihin tekstiileihin. Olkoonkin virttynyt, risainen ja lähtemättömien tahrojen kyllästämä, luonani se on toistaiseksi turvassa.

Ei kenties aivan Marie Kondon oppien mukaista − tai ehkä sentään! Konmarittajahan heittää pois tavaran, joka ei tuota iloa. Minulle nuo kulahtaneet kudonnaiset vielä tuottavat iloa, joku saa sitten viskata ne menemään minun jälkeeni. Onneksi en ole silloin näkemässä.

Nenäliina pyörii vielä pyykkikoneessa. Kaivan esiin muuta mukavaa arkun kätköistä. Ehkä rakkaimpia kangasvanhuksiani on mummilta saatu soikea tarjotinliina, jota ei enää uskaltaisi pestä. Punainen lanka, jolla pikkulinnut ja kukkiva oksa on kirjottu, on vuosikymmenten saatossa osaksi kulunut pois.

Toisen samankokoisen tarjotinliinan kirjonta on säilynyt paljon paremmin.


Pienessä, linnuin ja lehdin kirjotussa pannumyssyssä on ikivanhoja tahroja. Kukahan ne on siihen loiskuttanut ja minkälaisen kahvihetken yhteydessä? Ja mitä lajia ovat linnut?


Liestyneen liinavaatevarastoni helmiä on eräs ihmeen ehjänä säilynyt liinanen, jossa on kauniita kuvioita. Sattumalta huomasin aikanaan, että sen jokaisesta nurkasta löytyy vuosiluku 1810. Pidin silloin aivan ihmeellisenä, että niin vanha liina olisi säilynyt. Kun Antiikkia, antiikkia -ohjelma vieraili lähitienoolla, jonotin Wenzel Hagelstamin pakeille selvittääkseni, voiko liina todella olla niin vanha. Wenzel ei riepua hämmästellyt, totesipa vain, että tuollaisia ruokaliinoja on nähty 1700-luvultakin. Sain siis tietää, että kyseessä on ruokaliina!

Vuosiluku näkyy vain kun valo tulee oikeasta vinkkelistä. Kyllä se näyttää olevan 1810...

Silkinpehmoiseksi kuluneen pikkuliinan yli 200-vuotiseen taipaleeseen voi mahtua montakin omistajaa, huutokauppaa ja perinnönjakoa, niin ettei se ollenkaan välttämättä ole kulkenut koko aikaa omassa suvussani. On silti kiehtovaa pohdiskella, kuka tai ketkä kaikki sillä ovat vuosien varrella kastikkeiset suupielensä pyyhkineet.

Nenäliina tuli pyykistä ja sai silityksen. Riekaleinen, mutta ehdottomasti säilyttämisen arvoinen. Kukahan heistä on huolitellut reunat noin siististi, ja ommellut erikseen tekemänsä pienenpienen K-kirjaimen yhteen nurkkaan...

K niin kuin Kalle. Nyt voin halutessani niistää nenäni mahdollisesti samaan liinaan kuin isoisoisoisä omansa viime vuosisadan alussa...


lauantai 30. huhtikuuta 2022

Vanhat kuvat vanhaan kansioon


Minulle oli kertynyt roimasti irrallisia vanhoja valokuvia ja mietin, mikä olisi paras tapa saada niihin järjestystä. Jotain tiettyä kuvaa etsiessä piti aina käydä läpi nippukaupalla kuvia löytääkseen etsimänsä. Kuvia seilasi kirjekuorissa lipaston laatikoissa ja albumien väleissä, osan olin sullonut nykyaikaiseen muovitaskukansioon, josta varsinkin pienimmät putoilivat helposti. Kuvien liimaaminen kansioon ei houkutellut, eikä myöskään kiinnittäminen nykyaikaisilla muovikuvakulmilla.

Isovanhemmat olivat kyllä aikanaan nuoruusvuosinaan perustaneet itselleen valokuvakansiot, joihin olivat kiinnittäneet osan kuvistaan, mutta perhe-elämän kiireissä homma oli tainnut jäädä kesken. Pappani 1930-luvun kansiossakin oli vielä typötyhjiä sivuja lopussa. Tuntui silti hieman väärältä alkaa täydentää papalta kesken jäänyttä kansiota näin nykyaikana, hiukan siltä että pilaisin jotain alkuperäistä, jos nyt näpelöisin kansion sisältöä nykysormineni. Eivätkä sinne kaikki irtokuvani olisi mahtuneet kuitenkaan.

Tuli mieleen, että olisipa mukava laittaa vanhat kuvat vanhaan tyhjään kansioon, niin että ne olisivat oman aikansa mukaisessa ympäristössä. Mutta minulla ei ollut vanhaa tyhjää kansiota.

Tutkailin toria ja huutonettiä sillä silmällä. Ja heti lykästi. Netissä kaupattiin juuri passelia tyhjää ja käyttämätöntä kansiota, jonka kannet olivat kauniin ruskeankirjavat, hiukan samantapaiset kuin pappani vanhassa albumissa, mutta vielä kauniimmat.

Sitten löysin erään valokuvaliikkeen verkkokaupasta myös mattapintaisia, paperisia kuvakiinnikkeitä. Ne vaikuttivat lupaavasti sellaisilta, jotka voisivat sopia yhteen vanhojen valokuvien ja vanhan kansion kanssa näyttämättä liian uusilta.


Ihan rakastuin tämän kansion ruskeankirjaviin kansiin, joissa valo heijastuu niin kauniisti...

Loppujen lopuksi tulin hankkineeksi kolme "uutta vanhaa" kuvakansiota. Ne olivat kaikki käyttämättömiä tai ainakin siltä näyttivät, arviolta 1930-1940-luvuilta, eivätkä yhtään kalliimpia kuin uudet albumit kaupassa. Paksuimmasta kansiosta oli ilmeisesti poistettu ohuet välilehdet, mutta eihän se haitannut mitään. Viimeisin hankinnoista, tämä lehtikantinen, on vieläkin tyhjillään, mutta toisia olen täyttänyt.


Kuvat oli aluksi lajiteltava suunnilleen aikajärjestykseen, jotta kansioihin tulisi jotain tolkkua. Tuumasin, että mamman vanhat postikortitkin voisi samalla laittaa kansioon. Ne pääsivätkin sinne ihan ensiksi.


Hankin sekä beigejä että valkoisia kuvakulmia. Mustiakin olisi ollut saatavilla, mutta ajattelin että ne olisivat synkkiä. Hyvin nekin varmaan olisivat sopineet. Näistä beige oli oma suosikkini, enemmän "vanhan näköinen" kuin valkea, mutta ei valkeakaan hassumpi ollut.



Vanhat kuvat pääsivät siis vanhaan kansioon!

Ja tulihan lopulta kajottua myös siihen pappani kansioon, jonka täyttäminen oli häneltä jäänyt kesken. Papalta oli nimittäin sattunut jäämään käyttämättä myös vajaa pussillinen vanhoja kuvakiinnikkeitä. Siis ihan autenttisia vanhoja 40-lukulaisia, samoja joita hän itse oli käyttänyt kuvia kiinnitellessään. Päätin kokeilla vieläkö niiden vuosikymmeniä vanha liima mihinkään tarttuisi. Ja kyllähän se tarttui ihan hyvin. Kiinnitin "vanhuksilla" pappani kansion loppuun kuvia, jotka mielestäni sopivat sinne, eikä tulos ollut hullumpi. Ajattelin kumminkin sujauttaa kansion väliin lapun kertomaan, etteivät viimeiset sivut ole alkuperäisen omistajan täyttämiä.



keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Löytyykö teiltäkin Ribot−Stambul?


Sata vuotta sitten se löytyi aika monesta talosta: Otavan Tietosanakirja tai paremmin sanoen sen 11 muhkeaa osaa.

Omassa lapsuudessani synnyinkotini kirjahyllyä koristi − tai täytti − kumminkin vain puolikas kirjasarja alkaen osasta Oulun tuomiokunta−Ribes. Aikanaan jaettaessa kotitilaa pappani ja hänen veljensä kesken oli kaikki pantu puoliksi, ja myös tietosanakirjasarja oli katkaistu keskeltä. Meillä oli loppupää, ja isosetäni perheen hallussa olivat alkuosat ennen Oulun tuomiokuntaa. Se oli hiukan harmillista, sillä toisinaan olisin mieluusti selannut myös alkuosia. Varsinkin hevonen-hakusanan puuttuminen harmitti hevoshullua pikkutyttöä. Kenties tietosanakirjasta olisi löytynyt kivoja kuvia eri hepparoduista.

Tultiin sitten vuoteen 1996. Tuona ylioppilaaksipääsyni vuonna tuijottelin Pusulan kirkonkylällä vastikään lakkautetun perinteikkään Linnakiven kaupan näyteikkunaa, johon näkyi kannetun kaikenlaista vanhaa tavaraa. Äkkäsin joukosta tietosanakirjasarjan. Kyllä vain, juuri samoja jyhkeitä opuksia kuin kotonani, tosin haalistuneempana versiona. Neuvottelut Hemmo-kauppiaan kanssa tuottivat tulosta. Pulitin 200 markkaa ja sain raahata kirjasarjan kotiin − tai enää en muista kuka sen raahasi.

Olin nyt siis täydellisen Tietosanakirjan onnellinen omistaja ja ennen pitkää puolentoista, koska kotoani entuudestaan löytynyt loppupää päätyisi vielä sekin minun hoiviini. Nyt minulla oli Mandoliini−Oulunsalo ja kaikki muutkin! Sarjan ensimmäinen osa oli painettu jo vuonna 1909. Viimeinen, täydennysosa taas oli vuodelta 1922. Vähä vähältä kirja kerrallaan ne aikanaan olivat putkahtaneet esivanhempieni iloksi, ehkä alkuaan juuri Linnakiven kaupan kautta, joka kirjatilauksia lienee ajan hengessä kansan sivistykseksi kaupannut.

Mikä sitten on Ribot ja mikä Stambul? Ei aavistustakaan. Sehän täytyy selvittää. Tartun kirjaan. Alexandre Ribot -niminen henkilö syntyi jo vuonna 1842, mutta on kirjasarjan syntyaikoihin vielä porskuttanut virkeänä toimien mm. Ranskan pää-, ulkoasiain- ja finanssiministerinä. Stambul ohjaa katsomaan hakusanaa Konstantinopoli, palsta 1293. Konstantinopolin pääosa, varsinainen Stambul… Siis Istanbul! Kaupungista kerrotaan, että sen kadut ovat "ahtaita, säännöttömiä, vailla kivitystä, huonosti valaistut, itämaisen siivottomia, vaikka viime vuosina tässä suhteessa paljon on parantunut, senkin jälkeen kun katujen varsinaiset puhdistajat, K:n kuuluisat katukoirat on siirretty parille saarelle…"

Aika on kieltämättä ajanut Ribot−Stambulin ohi. Oudolta kalskahtavat nykykorvaan varsinkin kuvaukset eri kansojen ja heimojen henkisistä ja fyysisistä ominaisuuksista. Italialaisesta luonteesta tietää Haggard−Kaiverrus kertoa, että "vaikkakin hän on kohtuullinen, raitis, ahkera ja ansionhaluinen, voidaan hänet helposti saattaa intohimojensa ja pahojen pyyteittensä valtaan". Hintelärakenteisella ja heikkovoimaisella ranskalaisella taas on Oulun tuomiokunta−Ribesin mukaan toimintansa silmämääränä aineellinen hyöty. Suomalaisen pohjalaistyypin yleisiksi ominaisuuksiksi kerrotaan Stambulov−Työajassa jäyhä itsenäisyydentunne ja esiintymisen suoruus, karjalaisen luonteen miellyttävimpiä puolia taas ovat avomielisyys ja ystävällisyys, mutta suurimpia vikoja epäluotettavuus ja kestävyyden puute.

Nykypäivänä kirjasarjan anti on lähinnä siinä, että se tarjoaa historiahupsulle mahdollisuuden tutkia mitä jostakin asiasta silloin, siihen aikaan tiedettiin ja ajateltiin. Mutta on siitä ollut perheessämme vuosien saatossa muunkinlaista iloa, on sieltä jokin tärkeä faktakin monesti tarkistettu. Ei kovin tuoreita faktoja tosin, ja Googlen ja älypuhelimen aikana kirjahyllyllä käynti on kyllä harventunut.

Juuri nyt en muista, milloin olisin tarttunut kirjasarjaan viimeksi ennen tätä päivää. Aivan varmasti kuitenkin monta monituista kertaa senkin jälkeen, kun viitisentoista vuotta sitten leikkasin A−Confortin tuplakappaleesta Ida Aalbergin soikean kuvan nukkekodin tauluksi.

Venäjän viimeinen keisarinna oli Tietosanakirjan aikaan vielä ajankohtainen julkkis.

Aikanaan kuvittelin kirjoittavani dekkarin, jossa ainoana johtolankana olisivat murhatun viimeisillä voimillaan sopertamat sanat "Ribot−Stambul…" Rikoksen ratkojat olisivat ymmällä, kunnes vihdoin lopussa nerokkaan etsivän silmät sattumalta hakeutuisivat kirjahyllyssä komeilevan tietosanakirjan selkämykseen ja hän hoksaisi etsiä ratkaisua kirjan välistä. Nykyaikana juoni ei kuitenkaan kannattelisi pitkälle, siitä pitää netti huolen. Ei tarvitse kuin googlata Ribot−Stambul, niin sieltähän se heti löytyy: Otavan Tietosanakirjan osa 8, antikvariaattihinta 5 euroa.

Nyt äkkään, että sillehän on olemassa ikioma Wikipedia-sivukin otsikolla Tietosanakirja (1909). Sivulta selviää, että kyseessä on ollut ensimmäinen varsinainen suomenkielinen tietosanakirja, jota varten tietosanakirja-sana ylipäätään on keksitty kieleemme! Koko komeus löytyy myös netistä digitoituna.

Olisiko siis aika heivata Tietosanakirja divarille tilaa viemästä? Ehkä ei kuitenkaan vielä. Onhan se komea ilmestys hyllyssä, vaikkei enää taidakaan antaa kodista sivistynyttä vaan paremminkin tunkkaisen vaikutelman.