Sukututkijan kolme toivomusta

Joskus on kiva leikkiä ajatuksella, että saisi esittää kolme sukututkimuksellista toivomusta, jotka sitten täyttyisivät. Saisi toivoa, että kolme jotakin vanhaa mielenkiintoista juttua löytyy − ei mitään mahdottomuuksia, mutta sellaisia, jotka muutenkin teoriassa voisivat löytyä. Mitä ne olisivat?

Heti tulee mieleen, että tässä tarvittaisiin sittenkin kaksi sarjaa. Lampun henki saisi luvan hankkia löytyväksi sekä kolme vanhaa valokuvaa että kolme jotain muuta kiintoisaa juttua.

Aijai, tämä on paljon jännempää kuin pohtia lottovoiton käyttökohteita...

Mitähän sitä toivoisi? Lisääkö 1800-luvun visiittikortteja, joita on suvussani vain tämä ja ihan jokunen muu...

Ensin ne valokuvat. Esivanhempani eivät olleet rikkaita säätyläisiä, joten ikivanhojen dagerrotypioiden löytyminen heistä ei liene mahdollista. Ja tässähän piti muutenkin olla realisti − ei siis sellaista toivetta, että esi-isäni Kaapo ihmeellisesti paljastuisi ikätoverinsa Louis Daguerren kamuksi ja koekaniiniksi, jonka potretti vuodelta 1815 putkahtaisi esiin ullakoltamme mullistaen valokuvauksen historian... Ei. Mutta mahdollisuuksien rajoissa kenties voisi olla, että sukulaisiani olisi käynyt valokuvassa 1860-luvulla.

Ensiksi toivoisin siis vanhaa valokuvaa vuodelta 1866, jolloin esivanhempani Kalle ja Sofia menivät naimisiin. Kuva voisi olla otettu hääjuhlan aikaan morsiamen kotona Pälkäneellä. Tuossa hienossa potretissa olisi tietenkin keskellä morsiuspari. Näen mielessäni heidät siinä vähän samanlaisina kuin Minna Canthin puolisoineen tutussa 1860-luvun kuvassa (vaikka esi-isäni Kalle ei kai olisi niin musta- ja isotukkainen kuin herra Canth?). Nuorenparin ympärillä olisivat sekä sulhasen että morsiamen vanhemmat, sisarukset ja muuta lähisukua. Valokuvaa reunustavaan laajaan pahvikehykseen olisivat jo avuliaat aikalaiset tarkoin merkinneet, kuka kukin on, niin ettei siitä olisi mitään epäselvyyttä. Kas tuossa Kallen siskot, tuokin varhain lapsivuoteeseen kuollut Matilda, josta ei muuta kuvaa ole olemassa... Ja Kallen vanhemmat, vanhaemäntä Maija Leena, joka kohtapiakkoin koittavana nälkävuonna 1867 kuolee lavantautiin... Ja itse vanha vaari Jooseppi Simonpoikako se siellä takarivissä kurkkii? Saatiin siis kuva 1700-luvulla syntyneestä sukulaisestakin!

Toiseksi kuvaksi toivoisin Kallen ja Sofian perhekuvaa 1870-luvulta, tarkemmin sanoen vuodelta 1878. Kuva olisi otettu ulkona, ja siinä olisi näkyvissä pihapiiriä ja ennen kaikkea vanha asuinrakennus, jonka tilalle seuraavana vuonna aletaan tehdä uutta pytinkiä. Kuva olisi kesältä, joten siinä olisi mukana myös viisivuotias Aina Sofia, joka syksyllä kuolee punarokkoon...

Kolmas toivomuskuva olisi sitten syksyltä 1891, jolloin perheessä vietettiin vanhimman tyttären Annan häitä. Se olisi jo otettu sisällä talossa, salissa, ja aika hyvin onnistunut, vaikka valokuvaaminen sisätiloissa kotioloissa tuohon aikaan taisikin olla haasteellista. Koko perhe kaikkine lapsineen olisi kokoontunut kuvaan hääparin ympärille, kaikkien nimet olisi taas merkitty muistiin selkeästi, ja lisäksi kuvasta näkyisi hyvin, miltä huoneessa näytti 130 vuotta sitten. Sitä paitsi joku aikalainen olisi vielä hennosti värittänyt kuvaan pukujen ja seinäpaperien oikeita sävyjä.

Entä sitten ne kolme muuta vanhaa juttua valokuvien lisäksi?

Toivoisin, että joku olisi aikanaan kysellyt ja kirjoittanut muistiin isoisoäitini lapsuusmuistoja, ja nämä löytyisivät yks kaks jostain. Herranjestas, siellähän ne on olleet autotallissa pahvilaatikossa kaikki nämä vuodet, ja nyt vasta muistin... Jostain syystä isoisoäitini eli mamman (s. 1892) lapsuus Hollolassa kiinnostaisi minua kovasti. Pieniä häivähdyksiä siitä on tavoitettavissa hänen nuoremman siskonsa kirjoittaman runon kautta, jonka ilokseni löysin Hollolan kotiseutukirjoista. (Nuo mainiot hollolalaiset! He ovat ymmärtäneet ajoissa ryhtyä tuumasta toimeen.) Runossa mainitaan lehmitarhojen rakentelu tallin sivussa, porttivahtina toimiminen, lumiset talvet ja joulukirkkomatkat... Mutta olisipa hauska saada tietää vielä mamman omakohtaisia muistoja lapsuuskodista, vanhemmista, sisaruksista, lasten leikeistä...

Toiseksi saisi jostain löytyä suvun 1800-luvun lopun kirjeenvaihtoa. Siihen aikaan osa isoisoisäni sisarusparvea kävi koulua Helsingissä. Kodin ja Helsingin väliä kulkivat siis taatusti kirjeet ahkerasti kertoen kummankin puolen tapahtumista ja kuulumisista, mutta ainoatakaan kirjettä ei ole säilynyt. Selaillessani Mary Gallen-Kallelan elämäkertaa viherryn kateudesta lukiessani kuvauksia taiteilijaperheen kirjeiden säilömästä arjesta hillosipuleineen ja survottuine puolukoineen, syyspyykkeineen ja leipomispäivineen. Merkkihenkilöiden kirjeenvaihdot on tarkoin säilytetty, mutta miksi, oi miksi tavalliset pulliaissukulaiseni tai heidän jälkipolvensa eivät ole säilyttäneet omiaan? Missä vaiheessa kirjeet on heitetty pois?

Vintin lattialankkujen raosta on löytynyt 1880-luvun nuottivihkokin, mutta miksi ei ainuttakaan sen ajan kirjettä?

Kolmannen (tai no siis kuudennen) toiveen kohdalla haaveilu alkaa jo vähän väsyttää. Olisihan näitä. Tyynen päiväkirja (Tyynestä vähän täällä), mummin Jooseppi-isän muistelmat jäälauttaseikkailustaan, 1700-luvun talonkatselmuspöytäkirja perinpohjaisin selostuksin tuolloisen talonväen olemuksista ja luonteenlaaduista, esiäiti Maria Matintyttären perukirja täydellisin vaatekappalekuvauksin (oliko hänellä punainen, vihreä, musta vai minkä värinen verkahame?)... Noinkohan koskaan osuvat haaviin.

Ja samalla huomaan olevani onnellinen siitä, miten mahdottoman paljon mielenkiintoista vuosien varrella kuitenkin on jo löytynyt. Paljon enemmän kuin nuorena osasin toivoa. Ja vielä tulee löytymäänkin. Jos ei nyt juuri noita nimenomaisia juttuja, niin kuitenkin jotain. Se on varma se!

Kuluneena kesänäkin löytyi jotain mielenkiintoista, tämä esiäitini Edlan ja hänen tyttärensä Alman kiveä vailla oleva hautapaikka Hollolan kirkon hautausmaan "takamaalla". Alman, josta jo aiemmin olenkin kertonut ja josta minulla ei ole valokuvaa. Niin, se olisi kanssa yksi toive −

Hellästen haudalla

Muistan jo lapsena katselleeni tuota "hassua" hautaa Pusulan hautausmaalla. Kaksi samanlaista rautaristiä vieretysten ruohokummulla, jota ympäröi rautakettinki. Toisesta rististä tavasin nimen, joka sekin tuntui lapsesta jollain tavalla ihan kummalliselta: Julia Hellänen.

Sittemmin näitä kettingein ympäröityjä hautoja on tullut vastaan siellä sun täällä, niin että eiväthän ne mitenkään harvinaisia ole. Lohjan Pyhän Laurin kirkkomaallakin niitä on vilisemällä. Pusulan hautausmaalla kettinki on kumminkin erikoisuus, minkä vuoksi Hellästen hauta pistää aika varmasti siellä tallustelevan silmään.

Haudassa lepäävät leipurimestari Henrik Johan Hellänen, ent. Helenius (1849-1889) ja hänen vaimonsa Julia Aurora Constance Hellänen, o. s. Carlstedt (1830-1892).

Julia Hellänen oli syntynyt Somerniemen Palikaisten kartanossa. Hänen vanhempansa olivat luutnantti Otto Carlstedt ja Ebba Charlotta Bremer. Alun perin kirkonkirjat mainitsevat tyttärellä kokonaista neljä nimeä, Henrika Julia Aurora Constance, mutta jossain vaiheessa Henrika tipahti pois. Kirkonkirjojen mukaan "ryökinä" eli neiti Julia Carlstedt muutti Somerniemeltä Pusulaan kesäkuussa 1878.

Pusulan vihittyjen luettelon mukaan leipuri, nuorimies Henrik Juhani Helenius vihittiin avioliittoon luutnantin tyttären Julia Aurora Constance Carlstedtin kanssa 15. elokuuta 1878. Sulhanen oli tuolloin 28 vuoden ja morsian 48 vuoden ikäinen. Nurmijärvellä syntynyt Henrik Helenius oli muuttanut Pusulaan vain hieman morsiantaan aikaisemmin niin ikään Somerniemeltä, joten pariskunta lienee tutustunut toisiinsa Somerniemellä. Tässä vaiheessa Helenius oli vielä leipurinkisälli, mutta ennen pitkää hänen tittelinsä muuttui leipurimestariksi.

Leipuri ilmoitti nimensä muutoksesta Uudessa Suomettaressa 5.5.1882: "Ennen olen ollut Henrik Johan Helenius. Tästä lähin on nimeni oleva H. J. Hellänen."

Helläsen pariskunta asui vuosina 1881-1884 Vihdissä, mutta palasi sitten Pusulaan. Pusulan kirkonkirjoissa heidät luetellaan kirkonkylän Anttilan talon väkeen kuuluvina niin ennen Vihtiin muuttoa kuin sieltä paluun jälkeenkin. Rouva Hellänen puhui äidinkielenään ruotsia, mutta leipuri oli suomenkielinen.

Henrik Helläsen leipurinammatti tuntuu mielenkiintoiselta. Mihin tarvittiin leipurimestaria 1880-luvun Pusulassa, pienessä maalaispitäjässä ja pienessä kirkonkylässä, kun joka huushollissa taatusti leivottiin itse? Kodeissa taidettiin kylläkin leipoa enimmäkseen vain perinteistä ruisleipää. 1800-luvun lopulla leivonnaisten kysyntä Suomessa kasvoi yleisesti, ja maaseudullakin haluttiin jo ostaa jotain vähän erikoisempia tuotteita, kuten ranskanleipää, rinkeleitä ja piparkakkuja. Niitä saattoivat kirkonkylän kauppapuoditkin hankkia myyntiin leipurilta. Ei sovi unohtaa sitäkään, että Julia-rouva oli varakasta sukua, ja säätyläiset popsivat herkkuja tavallista kansaa ahkerammin − ties minne kaikkialle Helläsen paakkelsseja tilattiinkaan.

Leipurimestarilla oli varmaan myös kisälli ja oppipoikia ammattiin perehtymässä. Ehkä Pusulan naisväkeäkin kävi Helläsellä tutkailemassa, miten leivinhiivaa käytetään taikka kuinka pikkuleipien valmistus onnistuisi kotioloissa.

Leipuri Helläselle soivat kuitenkin kuolon kellot aivan liian aikaisin. Maaliskuun 1. päivänä 1889 hän menehtyi "ummetautiin" eli ummetukseen 39 vuoden ikäisenä.

Henrik Helläsen kuolinilmoitus Uudessa Suomettaressa 3.3.1889.

Leskirouva Julia Hellänen puolestaan menehtyi keuhkokuumeeseen 62 vuoden iässä joulukuussa 1892. Vähän ennen kuolemaansa hän oli muuttanut asumaan Karisjärven Kolkkalan Jokiniemen torppaan.

Julia Helläsen kuolinilmoitus Uudessa Suomettaressa 13.12.1892.

Julia Helläsen hautarististä on aikojen saatossa irronnut yläkoriste sekä alaosan reliefi, alakuloinen naishahmo ruukkuineen. Muistelen, että lapsuudessani reliefi oli vielä paikoillaan, tai taisi nojata irrallisena ristiä vasten. Nyt sitä ei enää näy. Vai olisiko se tuolla heinikon kätkössä jossain... Leipurin ristissä nämä vielä ovat paikoillaan.

Ja nyt taas hieman kismittää, että minulla ei ole valokuvia tästä pariskunnasta. Sellaisia lienee kyllä olemassa. Parikymmentä vuotta sitten näin tuttavani albumissa kuvakopion leipuri Helläsestä. Asia ei silloin kiinnostanut minua niin paljoa, että olisin pyytänyt saada teettää itselleni kopion tuosta kuvasta. Nyt tuttavani on kuollut ja kuvakopio kadonnut. Hän oli sen kuitenkin teettänyt jonkun omistamasta alkuperäisestä kuvasta, joten jollakulla on yhä (ehkä) leipuri Helläsen kuva olemassa... Muistikuvissani leipuri oli 1880-luvun tyyliin parrakas ja pönäkkä, kuten leipurille sopii, vai muistankohan väärin... Olisipa hauska saada tuo kuva käsiinsä.

Miksi laivuri Grandell lepää Pusulan kirkkomaassa?

Laivuri Aron Grandellin hautaristi Pusulan hautausmaalla on mietityttänyt minua. Onko Pusulassa asunut laivuri? Sana tuo mieleen täkäläisiä suuremmat vesistöt, vaikka onhan Hiidenvesi aika lähellä ja siellä on varmasti laivoja liikkunut jo ammoisina aikoina.

Laivurin hauta suhteellisen kaukana laivakelpoisesta vesistöstä.

Tämä laivuri Aron Grandell ei kirkonkirjojen mukaan koskaan kuitenkaan asunut Pusulan seudulla, vaan asiaankuuluvasti ihan meren tuntumassa. Hän syntyi vuonna 1816 Lemun kirkkopitäjässä Askaisten kappelin Palsalan kylässä talollisen Mikko Mikonpojan ja tämän vaimon Stiina Matintyttären perheeseen.

Alkuun nuori Aron Grandell palveli naapuritalossa renkinä, mutta kappas vain, 1840-luvulla hän jo purjehti Sofia-nimisellä reilun 16 lästin kaljaasillaan säännöllisesti Suomen ja Venäjän välillä. Tämä selviää Päiviö Tommilan kirjoittamasta artikkelista Turun ja Porin läänin talonpoikaispurjehtijoiden Venäjän-matkat 1840- ja 1850-luvuilla. Aron Grandellin kaljaasi kuskasi Venäjälle etupäässä silakkaa sekä halkoja ja voita. Tommila kirjoittaa:

Tallinna oli tietysti useampien pitäjien kauppakaupunki. Kenties tästä syystä lemulaiset eivät suunnanneetkaan matkojaan sinne, vaan Pärnuun, jonne Johan, Aron ja Salomon Grandellin ohella vain aniharva länsisuomalainen kippari eksyi.

Aron Grandellin vanhempi veli Johan ja nuorempi veli Salomon olivat siis mukana laivabisneksessä. Venäjän-purjehdus oli vilkkaimmillaan 1840-luvulla ennen Krimin sotaa.

Laivuri Aron Grandell näyttää olleen pitkään kirjoilla synnyinkylässään Askaisten Palsalassa. Hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä perustanut perhettä. Vuonna 1870 hän siirtyi asumaan Askaisten Toivaisten kylän Alistalon tilalle, jossa hänen vanhempi veljensä Johan oli tuolloin rusthollarina. Viimeiseen rippikirjaan Aron Grandellin kohdalle on kirjoitettu "lam" eli rampa. Kuolleiden luettelon mukaan hän kuoli halvaukseen 66 vuoden iässä vuonna 1883, ja hänet haudattiin kolmisen viikkoa kuolemansa jälkeen Pusulaan.

Mitä laivuri Grandell sitten oikein tekee Pusulan kirkkomaalla, tai siis kirkkomaassa, kun ei hän täällä asunutkaan? Vihjettä tarjoaa toinen valurautaristi saman hautausmaakäytävän varressa.

Laivurin veljen, Marttilan Knaapin rusthollari D. A. Randellin hauta.

Syksyllä 1840 Pusulan Marttilan Knaapin rusthollin isäntä Karl Stenberg menehtyi hengenahdistukseen 31 vuoden iässä. Hänen leskensä Maria Stenberg o. s. Landén solmi tammikuussa 1842 uuden avioliiton jahtivouti David Aleksander eli D. A. Randellin kanssa, joka oli syntyisin Lemusta ja samaa sisarussarjaa laivuri Aron Grandellin kanssa. Tässä siis yhteys: laivurin veli muutti Pusulaan!

Tässä on käynyt fiba. Pitäisi olla Landen eikä Lunden. D. A. Randellin ristin toiselle puolelle on valettu hänen vaimonsa nimi.

Ja lisää samaa Randellin/Grandellin perhettä tuli Pusulaan, kun Knaapin tytär ja D. A. Randellin tytärpuoli Eva Kristiina Stenberg solmi kesällä 1854 avioliiton lemulaisen laivuri Salomon Grandellin kanssa. Kaksi veljestä meni täten naimisiin toinen äidin, toinen tyttären kanssa. Kun rusthollari D. A. Randell keväällä 1855 kuoli keuhkotautiin (Maria-vaimo oli kuollut samaan tautiin jo pari vuotta aiemmin), jatkoi hänen pikkuveljensä Salomon Knaapin rusthollarina. Homma järjestyi hienosti, sillä laivajutut olivat Krimin sodan takia kovasti vaikeutuneet.

Salomon Grandell ei kuitenkaan ehtinyt hoidella Knaapin isännyyttä kovinkaan kauaa, sillä hän menehtyi tapaturmaisesti vain 29-vuotiaana marraskuussa 1858 pudottuaan tai kaaduttuaan aidanseipääseen (fall på en gärdesgårdsstör). Hänen hautamuistomerkkiään ei Pusulan kirkkomaalta löydy. Leski Eva Kristiina ja hänen seuraava miehensä Adolf Ferdinand Ahlstedt taas lepäävät aivan D. A. Randellin hautaristin vieressä.

Kaksi laivuri Aron Grandellin veljeä oli siis muuttanut Pusulaan. Vaikka molemmat kuolivat paljon ennen Aron-veljeään, jäi heidän jälkeläisiään asumaan paikkakunnalle, ja aikanaan joku järjesti niin, että myös Aron Grandell haudattiin Pusulaan Knaapin hautojen tuntumaan sukulaistensa lähelle. Olisiko rampa laivuri jopa viettänyt viimeiset aikansa Pusulan-sukulaisten hoivissa, vaikkeivät kirkonkirjat siitä kerrokaan?

Laivurin hautaristin vierestä sitten vasta mysteeriristi löytyykin, vallan erikoisen koristeellinen ja kruusattu, kauneimpia Pusulan hautausmaalla. Sen alle haudatun nimi on varmaan lukenut ristin keskiosan pyörylässä, mutta siinä ei enää näy kirjaimia. Kirkon rekisteritkään eivät ilmeisesti tarjoa valaistusta asiaan. Hmm!

Sofia Lindénin hautaristin luona

Monta vuotta sitten olimme Pusulan vanhalla ruumishuoneella jouluseimeä katsomassa. Kiviseiniä vasten nojasi joitakin vanhoja valurautaisia hautaristejä. Tavaillessani niiden nimiä hämmästyin ykskaks: yhdessä luki vuonna 1898 kuolleen esiäitini Sofia Lindénin nimi.

En ollut tiennyt, että Sofian haudalle oli aikanaan pystytetty rautaristi. Hänen nimensä kun löytyy hautausmaalta hautakivestäkin, samasta isosta pystypaadesta, johon on kaiverrettu myös hänen puolisonsa nimi ja muuta perhettä. Ilmeisesti risti on aikanaan poistettu, kun kivi on pystytetty, tai sitten se on myöhemmin tilanpuutteen takia otettu pois haudalta.

Silloin vuosia sitten ottamassani kuvassa ristin sakaroissa roikkui jouluseimiasetelman valaistuksessa käytetty jatkojohto, mikä näytti vähän hullunkuriselta. Siksi kävin nyt kuvaamassa ristiä uudelleen. Suntio apulaisineen oli ystävällisesti nostanut ristin valmiiksi hyvään kuvausasentoon.

Ruumishuoneen vanha tulisija ja Sofian risti.

Risti on yhdeltä kantiltaan vähän rikkoutunut.

Enkeli ojentaa voitonseppeleen taivaaseen saapujalle, jonka nimi on sulkakynällä kirjoitettu elämän kirjaan. Sellainenko lie reliefin viesti?

Ristissä on ylhäälläkin seppele ja sen alla teksti ”Tässä lepää rustitilallisen vaimo Sofia Linden”, vainajan syntymä- ja kuolin­ajat sekä viite Raamatun Filippiläiskirjeeseen, kohtaan joka oli suosittu myös ajan kuolinilmoituksissa: ”Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto.”

Kotona innostuin lukemaan lisää vanhoista hautaristeistä ja niiden hoidosta. Museoviraston Hautamuistomerkkien hoito -julkaisussa on mielenkiintoista tietoa vanhoista hautamuistomerkeistä ja muun muassa hyvät ohjeet valurautaristin puhdistukseen ja maalaukseen. Ristinhän ei olisi tarkoitus olla päältä ruosteinen, vaan himmeän mustaksi tai tummanharmaaksi maalattu. Eipä nyt kuitenkaan taida tulla ryhdyttyä tämän ristin kunnostustyöhön ainakaan lähiaikoina.

Lopuksi kuva tästä hautaristin kohdehenkilöstä, Sofia Lindénistä, joka syntyjään oli Sofia Benjamintytär Kuuliala Pälkäneeltä ja muutti Pusulaan vuonna 1866 Passarin tilan emännäksi.

Sofia Lindén (1847-1898)

Papanpapan kolme siskoa

Koleana talvipäivänä pistäydyin pikku kävelylle Lohjan Pyhän Laurin kirkkomaalle, vailla sen kummempia suunnitelmia kuin kuluttaa hiukan aikaa katsellen vanhoja hautakiviä ja -ristejä.

Astelin umpimähkään jonnekin ja löysin sattumalta heti sukulaiseni haudan. Tiesinkin isänisänisänisäni nuorimman sisaren Klara Sofian olevan haudattu Lohjalle, ja olin joskus koettanut tähystellä hautaa. Koskaan ennen se ei kuitenkaan ollut pistänyt silmääni, enkä ollut vaivautunut ottamaan selvää sen sijainnista. Nyt osuin aivan ykskaks oikeaan paikkaan.

Isänisänisänisäni nuorimman siskon Klara Sofia Koreniuksen maalliset jäännökset saivat aikanaan sijan läheltä Lohjan kirkon itäpäätyä. Hauta on ympäröity kettingeillä.

Isänisänisänisälläni, tai pitäisikö sanoa lyhyemmin papanpapallani, oli kolme siskoa. Siskoista vanhin oli Akviliina Vilhelmiina eli Miina Usenius, o. s. Lindén (1843-1926). Hän avioitui vuonna 1871 rusthollari Erik Useniuksen kanssa Uudenkylän Ylitalosta. Pusulan seurakunnan vihittyjen luettelossa kerrotaan: ”Vihkisi sulhasen kodossa (morsian puvussa ja kruunussa) Emil Savolin.” Häitä ei pidetty morsiamen synnyinkodissa ehkä siitä syystä, että siellä oli juuri samassa kuussa syntynyt vauva papanpapalleni ja tämän vaimolle.

Uudenkylän Ylitalon tilaa pitäneille Vilhelmiinalle ja Erikille syntyi viisi lasta, joista yksi kuoli jo pienenä. Vilhelmiinasta on säilynyt kaksi valokuvaa, jotka on otettu hänen jo ollessaan vanhoilla päivillään. 

Akviliina Vilhelmiina Usenius, o. s. Lindén (1843-1926).

Vilhelmiinan kuoltua Pyhäjärven Sanomat julkaisi pienen uutisen hautajaisista 1.7.1926:

Lauvantaina t. k. 26 pnä kätkettiin viimeiseen leposijaansa Pusulan kirkon juurelle Uudenkylän Ylitalon vanha emäntä Vilhelmiina Usenius. Ruumiinsiunauksen toimitti kirkkoherra A. Mäkinen puhuen Fil. 1:23 sanojen johdolla: "Minä halajan täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi." Sattuvasti kuvaili hän kuinka yleensä matkamiehellä on kaipaus päästä kotiin. Se on hänelle rakkain paikka. - Niin myös kristitty ihminen, joka on päässyt omistamaan sen tärkeimmän pelastuksen varmuuden, tullut tuntemaan Jeesuksen rakkauden, kaipaa ylös Isän kotiin.

Hyvän osan valinneena tämän vainajan toivo on nyt täyttynyt. Uupunut vaeltaja on päässyt perille.

Suruyleisön poistuttua haudalta jäi ihana kukkaiskumpu todistamaan miten rakastettu sen alla nukkuja oli eläessään ollut.

Akviliina Vilhelmiina Useniuksen kuolinilmoitus Kotimaassa 22.6.1926.

Siskoista toinen, Johanna Matilda Sahlstedt, o. s. Lindén (1846-1882) solmi vuonna 1869 avioliiton Nummen Heijalan Ritalin talollisen, leskimiehen Abraham August Sahlstedtin kanssa. Tämän ensimmäinen, nuori vaimo oli edeltäneenä nälkä- ja tautivuonna kuollut isorokkoon. Matildakaan ei elänyt vanhaksi, sillä hän menehtyi lapsivuoteeseen 35-vuotiaana 17.4.1882 synnytettyään edellispäivänä kuolleet kaksoset. Matildasta ei ole säilynyt yhtään valokuvaa, ainakaan niin että minä olisin siitä tietoinen. Ja todennäköistä on, ettei hän valokuvassa ehtinyt käydäkään, sillä hänen elinaikanaan se oli vielä aika harvinaista. Harvinaisia olivat myös kuolinilmoitukset, joten Matildankaan kuolinilmoitusta ei lehdistä löydy.

Nuorin sisko, tämä jonka hautapaikkaan Lohjan kirkkomaalla törmäsin, oli Klara Sofia Korenius, o. s. Lindén (1850-1923). Hän meni vuonna 1873 naimisiin Juho Hemming Koreniuksen kanssa, joka oli Lohjan Immulan Hakulin talosta. He saivat kahdeksan poikaa ja kaksi tytärtä. Jossakin on melko varmasti olemassa kuva Klara Sofiasta, mutta en ole onnistunut saamaan sellaista käsiini. 

Klara Sofia Koreniuksen hauta.

Klara Sofia Koreniuksen kuolinilmoituksesta löytyy kaksi erilaista versiota. Toisen ilmoituksen kauniissa värssyssä kuuluu mukavasti seudun murre: "Paljon kärseit, paljon kestit, kiitos sulle rakas äiti."

Klara Sofia Koreniuksen kuolinilmoitukset Länsi-Uusimaassa 9.8.1923 ja Uudessa Suomessa 7.8.1923.

Olen elänyt samaan aikaan kuin eräs vuonna 1910 syntynyt sukulaiseni, joka varmaan muisti hyvin nuo papanpappani kaksi pitempään elänyttä siskoa. Ainakin vuonna 1926 kuolleen Vilhelmiinan, joka oli tämän sukulaiseni mummo. Kovasti harmittaa, että en ehtinyt kysellä ja kirjoittaa muistiin, mitä hän olisi osannut heistä kertoa.