Sukututkijan kolme toivomusta

Joskus on kiva leikkiä ajatuksella, että saisi esittää kolme sukututkimuksellista toivomusta, jotka sitten täyttyisivät. Saisi toivoa, että kolme jotakin vanhaa mielenkiintoista juttua löytyy − ei mitään mahdottomuuksia, mutta sellaisia, jotka muutenkin teoriassa voisivat löytyä. Mitä ne olisivat?

Heti tulee mieleen, että tässä tarvittaisiin sittenkin kaksi sarjaa. Lampun henki saisi luvan hankkia löytyväksi sekä kolme vanhaa valokuvaa että kolme jotain muuta kiintoisaa juttua.

Aijai, tämä on paljon jännempää kuin pohtia lottovoiton käyttökohteita...

Mitähän sitä toivoisi? Lisääkö 1800-luvun visiittikortteja, joita on suvussani vain tämä ja ihan jokunen muu...

Ensin ne valokuvat. Esivanhempani eivät olleet rikkaita säätyläisiä, joten ikivanhojen dagerrotypioiden löytyminen heistä ei liene mahdollista. Ja tässähän piti muutenkin olla realisti − ei siis sellaista toivetta, että esi-isäni Kaapo ihmeellisesti paljastuisi ikätoverinsa Louis Daguerren kamuksi ja koekaniiniksi, jonka potretti vuodelta 1815 putkahtaisi esiin ullakoltamme mullistaen valokuvauksen historian... Ei. Mutta mahdollisuuksien rajoissa kenties voisi olla, että sukulaisiani olisi käynyt valokuvassa 1860-luvulla.

Ensiksi toivoisin siis vanhaa valokuvaa vuodelta 1866, jolloin esivanhempani Kalle ja Sofia menivät naimisiin. Kuva voisi olla otettu hääjuhlan aikaan morsiamen kotona Pälkäneellä. Tuossa hienossa potretissa olisi tietenkin keskellä morsiuspari. Näen mielessäni heidät siinä vähän samanlaisina kuin Minna Canthin puolisoineen tutussa 1860-luvun kuvassa (vaikka esi-isäni Kalle ei kai olisi niin musta- ja isotukkainen kuin herra Canth?). Nuorenparin ympärillä olisivat sekä sulhasen että morsiamen vanhemmat, sisarukset ja muuta lähisukua. Valokuvaa reunustavaan laajaan pahvikehykseen olisivat jo avuliaat aikalaiset tarkoin merkinneet, kuka kukin on, niin ettei siitä olisi mitään epäselvyyttä. Kas tuossa Kallen siskot, tuokin varhain lapsivuoteeseen kuollut Matilda, josta ei muuta kuvaa ole olemassa... Ja Kallen vanhemmat, vanhaemäntä Maija Leena, joka kohtapiakkoin koittavana nälkävuonna 1867 kuolee lavantautiin... Ja itse vanha vaari Jooseppi Simonpoikako se siellä takarivissä kurkkii? Saatiin siis kuva 1700-luvulla syntyneestä sukulaisestakin!

Toiseksi kuvaksi toivoisin Kallen ja Sofian perhekuvaa 1870-luvulta, tarkemmin sanoen vuodelta 1878. Kuva olisi otettu ulkona, ja siinä olisi näkyvissä pihapiiriä ja ennen kaikkea vanha asuinrakennus, jonka tilalle seuraavana vuonna aletaan tehdä uutta pytinkiä. Kuva olisi kesältä, joten siinä olisi mukana myös viisivuotias Aina Sofia, joka syksyllä kuolee punarokkoon...

Kolmas toivomuskuva olisi sitten syksyltä 1891, jolloin perheessä vietettiin vanhimman tyttären Annan häitä. Se olisi jo otettu sisällä talossa, salissa, ja aika hyvin onnistunut, vaikka valokuvaaminen sisätiloissa kotioloissa tuohon aikaan taisikin olla haasteellista. Koko perhe kaikkine lapsineen olisi kokoontunut kuvaan hääparin ympärille, kaikkien nimet olisi taas merkitty muistiin selkeästi, ja lisäksi kuvasta näkyisi hyvin, miltä huoneessa näytti 130 vuotta sitten. Sitä paitsi joku aikalainen olisi vielä hennosti värittänyt kuvaan pukujen ja seinäpaperien oikeita sävyjä.

Entä sitten ne kolme muuta vanhaa juttua valokuvien lisäksi?

Toivoisin, että joku olisi aikanaan kysellyt ja kirjoittanut muistiin isoisoäitini lapsuusmuistoja, ja nämä löytyisivät yks kaks jostain. Herranjestas, siellähän ne on olleet autotallissa pahvilaatikossa kaikki nämä vuodet, ja nyt vasta muistin... Jostain syystä isoisoäitini eli mamman (s. 1892) lapsuus Hollolassa kiinnostaisi minua kovasti. Pieniä häivähdyksiä siitä on tavoitettavissa hänen nuoremman siskonsa kirjoittaman runon kautta, jonka ilokseni löysin Hollolan kotiseutukirjoista. (Nuo mainiot hollolalaiset! He ovat ymmärtäneet ajoissa ryhtyä tuumasta toimeen.) Runossa mainitaan lehmitarhojen rakentelu tallin sivussa, porttivahtina toimiminen, lumiset talvet ja joulukirkkomatkat... Mutta olisipa hauska saada tietää vielä mamman omakohtaisia muistoja lapsuuskodista, vanhemmista, sisaruksista, lasten leikeistä...

Toiseksi saisi jostain löytyä suvun 1800-luvun lopun kirjeenvaihtoa. Siihen aikaan osa isoisoisäni sisarusparvea kävi koulua Helsingissä. Kodin ja Helsingin väliä kulkivat siis taatusti kirjeet ahkerasti kertoen kummankin puolen tapahtumista ja kuulumisista, mutta ainoatakaan kirjettä ei ole säilynyt. Selaillessani Mary Gallen-Kallelan elämäkertaa viherryn kateudesta lukiessani kuvauksia taiteilijaperheen kirjeiden säilömästä arjesta hillosipuleineen ja survottuine puolukoineen, syyspyykkeineen ja leipomispäivineen. Merkkihenkilöiden kirjeenvaihdot on tarkoin säilytetty, mutta miksi, oi miksi tavalliset pulliaissukulaiseni tai heidän jälkipolvensa eivät ole säilyttäneet omiaan? Missä vaiheessa kirjeet on heitetty pois?

Vintin lattialankkujen raosta on löytynyt 1880-luvun nuottivihkokin, mutta miksi ei ainuttakaan sen ajan kirjettä?

Kolmannen (tai no siis kuudennen) toiveen kohdalla haaveilu alkaa jo vähän väsyttää. Olisihan näitä. Tyynen päiväkirja (Tyynestä vähän täällä), mummin Jooseppi-isän muistelmat jäälauttaseikkailustaan, 1700-luvun talonkatselmuspöytäkirja perinpohjaisin selostuksin tuolloisen talonväen olemuksista ja luonteenlaaduista, esiäiti Maria Matintyttären perukirja täydellisin vaatekappalekuvauksin (oliko hänellä punainen, vihreä, musta vai minkä värinen verkahame?)... Noinkohan koskaan osuvat haaviin.

Ja samalla huomaan olevani onnellinen siitä, miten mahdottoman paljon mielenkiintoista vuosien varrella kuitenkin on jo löytynyt. Paljon enemmän kuin nuorena osasin toivoa. Ja vielä tulee löytymäänkin. Jos ei nyt juuri noita nimenomaisia juttuja, niin kuitenkin jotain. Se on varma se!

Kuluneena kesänäkin löytyi jotain mielenkiintoista, tämä esiäitini Edlan ja hänen tyttärensä Alman kiveä vailla oleva hautapaikka Hollolan kirkon hautausmaan "takamaalla". Alman, josta jo aiemmin olenkin kertonut ja josta minulla ei ole valokuvaa. Niin, se olisi kanssa yksi toive −

"Omituinen murha Hollolassa" 100 vuotta sitten

Satavuotispäivä muistui mieleen, vaikka se ikävä sellainen olikin. Syyskuun toisena päivänä 1922 isoisosetäni syyllistyi Hollolassa henkirikokseen, josta Etelä-Suomen Sanomat uutisoi 5.9.1922 otsikolla "Omituinen murha Hollolassa" ja johdatteella "Mies ampuu naisen senvuoksi, että tämä 'haukkuu' toisia ihmisiä".

Lauantai-iltana klo 9 tienoissa ammuttiin Järventaustan Yli-Uotilassa ompelijatar, nykyisin kunnanhoitolainen, Aurora Keskinen, eli n.s. Kuuro-Ruusa.

Asian kulku kokonaisuudessaan on seuraava:

Mainitun päivän iltana oli kylän väkeä postia odottelemassa kylän raitilla, niiden joukossa tal. Emil Keskitalo Pennalan kylästä. Vähän ajan kuluttua lähti Keskitalo yhtäkkiä pyörällään Uotilaa kohden, missä Aurora Keskinen oli viettänyt viikon päivät, kutsuttanut hänet ulos ja heti tämän saavuttua pihamaalle ampunut, arvattavasti aivan läheltä, vasemmalle puolen rintaa, jolloin Keskinen oli heti vaipunut kuolleena maahan.

Laukauksen kuultuaan oli talon väki rientänyt paikalle, nähden ainoastaan teon tuloksen, mutta ampujaa ei kukaan nähnyt. Heti hälytettiin paikalle kyläläisiä ja suojeluskuntalaiset ryhtyivät etsimään ampujaa. Tämä tavattiinkin kotoaan, mutta ollen jo muutama aika tunnettu hermostuneeksi mieheksi ei häntä ryhdytty yöllä pidättämään, vaan pitivät miehet vahtia yön ja aamulla vangittiin hänet konstaapeli Lähdemaan avulla vastarinnan jälkeen. Saman päivän aamuna vietiin hänet poliisiasemalle.

Mitään varsinaista syytä murhaan ei tiedetä olleen, vaan arvellaan sen johtuneen murhaajan viimeaikaisesta hermostuneisuudesta.

Polisitutkinnossa on Keskitalo kertonut tehneensä murhan siitä syystä, että murhattu aina "haukkuu toisia ihmisiä", jonka vuoksi hän tällä kamalalla tavalla tahtoi tehdä siitä lopun.

Murhaaja, joka lienee heikkomielinen, on nuori, n. 30 v. ikäinen mies.

Uutisessa on muutama pikkuvirhe: Emil Keskitalon kotikylä ei ollut Pennala vaan Pinnola, ja rikoksen uhriksi joutunutta Aurora Keskistä kutsuttiin Ruuraksi eikä Ruusaksi.

Tiedossani ei ole valokuvia Aurora Keskisestä, mutta Emil Keskitalon kuvia minulta löytyy. Kaksi nuoruudenkuvaa on otettu valokuvaamossa Lahdessa, ja niissä poseeraa tyylikäskuontaloinen herra, jonka tulevaisuutta ei vielä arvaisi niin kovin synkeäksi.

Emil Keskitalo (1889-1943)

Aikanaan sukututkimusta aloittaessani en tiennyt Emilistä mitään. Kun kyselin hänestä vanhoilta sukulaisilta, eivät hekään tuntuneet tietävän juuri mitään. Se oli merkillistä, sillä sukututkimusta varten hankkimani virkatodistuksen mukaan Emil oli kuollut niinkin myöhään kuin vuonna 1943. Hänen olisi siis hyvinkin luullut säilyneen sukulaisten muistoissa. Mutta silti vaikutti siltä, ettei kenelläkään ollut omakohtaisia muistikuvia hänestä ja − niin, ettei kukaan edes muistanut tavanneensa häntä. Häneen tuntui liittyvän jotain kummallista.

Pikku hiljaa minulle muodostui käsitys, että salaperäinen Emil oli kärsinyt terveysongelmista, ja luultavasti vielä tarkemmin sanoen mielenterveysongelmista. Emil oli lopettanut kotitilansa viljelyn 1920-luvulla ollessaan vielä nuorehko mies, ja tila oli siirtynyt vieraalle. Tiedonmuruja kertyi vähitellen. Oli huhu, että Emil olisi seonnut päästään kihlauksensa purkaannuttua. Oli jonkun sukulaisen lausahdus: "Kyllähän puhuttiin, että Emil soitti siellä tyhjässä talossa…" Ja oli erään aikalaisen päiväkirjamerkintä, jonka mukaan Emilin päässä olivat ruuvit olleet höllällä, mutta soittotaitoisena hän oli säestänyt urkuharmoonilla, kun nuoret olivat tanssineet.

Emil oli kuollut sota-aikana ja mummini muisteli, kuinka isoisoäitini oli tuolloin lähtenyt käymään veljensä hautajaisissa, palannut kotiin jonkinlaisen suurehkon rahasumman kanssa ja kertonut olleensa matkalla peloissaan, ilmeisesti siitä että hänet ryöstettäisiin tai rahat joutuisivat muuten hukkaan.

Historiallinen sanomalehtiarkisto paljasti sitten lopulta, vasta 2010-luvulla, Emilin arvoituksen minulle. Kun hakusanat osuivat kohdalleen, putkahti esiin uutisia tuosta syyskuisen lauantai-illan kauheasta tapauksesta vuonna 1922.

Uutinen Lahti-lehdessä 5.9.1922.

Täytyihän tästä tapauksesta muutamien vanhojen sukulaisteni olla hyvinkin perillä. Mutta kun asiasta oli jo niin kauan vaiettu eikä siitä enää moni tiennyt, eivät he halunneet paljastaa ikävää totuutta − varsinkaan sukututkimusta aloittelevalle nuorelle tytölle, näin arvelen.

Olen ihan muistavinani vanhan sukulaiseni katseen, kun kysyin Emilistä − eikö se suuntautunutkin jonnekin ohitseni hiukan vaivautuneen näköisenä, ennen kuin hän vastasi ettei tiedä, ettei muista... vaikka tunnistikin epäröimättä Emilin useista valokuvista.

Emil Keskitalo otettiin kiinni Aurora Keskisen surmaa seuranneena aamuna, paikkakunnalla säilyneen muistitiedon mukaan kotitalonsa riiheltä. Hän ei sen jälkeen enää koskaan palannut kotiinsa Hollolaan, ja kotitalo siirtyi pian toisen suvun omistukseen. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti 25.8.1923:

Talollinen Emil Keskitalo oli syytteessä noin vuosi sitten Hollolan pitäjän Pinnalan kylässä tapahtuneesta Ruusa Keskelän eli Kuuro-Ruusan taposta. Oikeus tuomitsi Keskitalon yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä ja syyntakeettomana maaherran toimenpiteitten varaan.

Ilmoitus Etelä-Suomen Sanomissa 26.2.1924.

Emil Keskitalo vietti loppuelämänsä mielisairaalassa. Sukulaiseni on löytänyt arkistojen kätköistä sivukaupalla häneen liittyvää aineistoa, sen seassa hänen myöhempinä vuosina kirjoittamiaan kirjeitä. Niissä Emil pyytää kotiväkeä lähettämään tarpeellisia tavaroita, kertoo hoitavansa vankipotilaita ja odottaa äitiä hakemaan itseään kotiin. Äiti oli kuollut vuosia aikaisemmin, mutta sitä Emil ei muistanut tai ehkei sitä hänelle koskaan kerrottu. 

Eivätkä kirjeet päätyneet kotiväelle, vaan hautautuivat arkiston uumeniin...

Rakkaat kotiväet! Lähestyn teitä pitkästä aikaa muutamalla rivillä ja saan ilmoittaa että olen voinut entiseen tapaan. Hullummin on ikävä ollut kahvipöytään ainaisen kahvikissan.

Pyydän lähettämään itselleni tupakka rahaa 50 mk jos suinkin passaa tai ainakin 20 mk. Vankipotilaita hoitaissani tarvitsisin täällä jonkun laisia tavaroitani jotka olisin tahtonut oitis lähettään postipakettina. Mustan ravatin. 2 paitaa valkealla kääntö kauluksella. Valkea päisen parta veitsen, alunakiven, hammasharjan ja lyijykynän.

Tiedän kyllä että kotiseudun työväki otottaa minua esimieheksi. Vaan minä koitan sovittaa niin hyvin kuin suinkin. Sanokaa tutuille terveisiä! Emil Keskitalo.