sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Keltainen pilvi heinäkuussa 1880


Sukututkimushupsuna juutuin suurella hartaudella lukemaan yhä uudelleen ja uudelleen eräitä sivuja Helvi Hämäläisen romaanista Sarvelaiset (WSOY 1947). Kirjan loppupuolella Lauri Sarvelainen kurkottaa ahnaasti kohti sukunsa menneisyyttä Karoliinan, suvun vanhan lastenhoitajan muistikuvien kautta.

Karoliina muisti lumimyrskyjä, jotka olivat raivonneet kuusikymmentä vuotta sitten, hän muisti ukonilmoja ja rankkasateita viisikymmentä vuotta sitten, − joku oli syntynyt silloin tai joku vieras oli tullut…

Vanhan Karoliinan muistot liittyvät kiinteästi lastenhoitoon ja arkisiin asioihin, joiden parissa hän on elämänsä viettänyt. Lauri Sarvelainen toivoisi kovasti Karoliinan muistavan myös vähän merkittävämpiä, "tärkeämpiä" asioita.

He olivat istuneet kahvipöydässä silloin kun tuli tieto Aleksanteri toisen murhasta, − ah, mitä sitten… sanoiko kukaan mitään, kalpenivatko he, syntyikö äänettömyys… − Elli alkoi huutaa ja minun käskettiin viedä hänet lastenhuoneeseen, hän sai silloin hampaita…

Ja kuitenkin myös niissä pikkuasioihin ja vähäpätöisiin arjen tapahtumiin liittyvissä muistikuvissa on jotain oudon kiinnostavaa silloin, kun ne ovat peräisin kaukaa menneisyydestä. Kuinka tuttua...

Karoliina sanoi: − Pietari Sarvelainen istui käsi poskella hiilloksen eteen vedetyllä tuolilla, kun menin kertomaan, että Mikossa ja Hannassa oli tuhkarokko… ne saivat sen marraskuussa 1889… Liki kuusikymmentä vuotta sitten käsi poskella hiilloksen edessä… oliko asento oikeastaan mitään arvokasta muistettavaa, mutta Karoliina muisti sen ja tuntui kummalliselta… tuollainen asento, istuminen käsi poskella ei tietenkään ollut mitään, mutta kun se oli tapahtunut liki kuusikymmentä vuotta sitten ja kun sen saattoi joku kertoa…

On niin mielenkiintoista se, mitä asioita ihminen jälkeenpäin, kauan jälkeenpäin muistaa ja se, mitä asioita hänestä itsestään kauan jälkeenpäin muistetaan.

Mieleen tulevat kaikki ne kerrat kun sukututkimusta aloittaessani 1990-luvulla haastattelin vanhaa ihmistä koettaen onkia esiin kaikkia mahdollisia tietoja ja muistoja jostakusta, joka oli kuollut kauan kauan sitten, haastateltavani ollessa lapsi. Viimeisiä mahdollisia rippeitä, jotka vielä olisivat tavoitettavissa ja talletettavissa, vanhuksen muistoja jostakusta, jonka hän oli lapsena tavannut… Minua kiinnosti kovasti vuonna 1914 kuollut isoisoisäni ensimmäinen vaimo Tyyne. Tapasin kaksi ihmistä, jotka muistivat hänet. Toinen oli ollut nelivuotias, toinen seitsenvuotias Tyynen kuollessa.

Nelivuotias muisti: kuinka hän kerran isänsä kanssa oli tullut kotitalooni käymään, oli ollut kylmä ilma, ja Tyyne oli ottanut häntä, pikkutyttöä, kainaloista kiinni ja juoksuttanut muurinnurkkaan lämmittelemään.

Tämä oli jonkin aikaa ainoa muistitieto tai muistikuvatieto, mitä minulla oli Tyynestä tai tilanteesta, jossa Tyyne oli ollut mukana. Lapsen muistikuva nyt jo yli sadan vuoden takaa. Se ei ole minkään arvoinen rahallisesti, mutta tuntuu kultaakin kalliimmalta.

Mitä Tyyne olisi tuumannut, jos hänelle olisi tuona hetkenä, hänen juoksuttaessaan tyttöä kainaloista, joku sanonut että tämä, juuri vain tämä on nyt se hetki, joka sinusta sadan vuoden päästä tiedetään? Sillä tämä jää tuon pienen lapsen mieleen ja hän se vielä kertoo tästä.

Tyyne Linnakivi (1890-1914) kävi valokuvattavana vuonna 1908.


Seitsenvuotiaalta sain jokunen vuosi myöhemmin vähän lisää muistitietoa. Tyyne oli ollut hänen muistamansa mukaan vilkas ja puhelias, iloinen ihminen ja innolla mukana pyhäkoulussa, jota talon vanhaemäntä pyhäisin piti lähitienoon lapsille sivurakennuksessa. Tyyne oli ollut apuopettajana läsnä miltei joka pyhä − vaikka joskus kirkonkylästä olikin soitettu ja pyydetty Tyyneä jonnekin, ja hänen oli pitänyt lähteä kesken pois.

Eihän se ollut niin kovin erikoista... Mutta sittenkin, siellä jossain 1910-luvun alkupuolella puhelin soi talon puolella, Tyyneä juostaan hakemaan, hänen täytyy lähteä kirkolle. Arvaisitko taas Tyyne, että tämäkin sinusta myöhemmin tiedetään, tämä kirkolle lähtö kesken pyhäkoulun, mutta ei paljon muuta, ei edes sitä miksi sinne oikein piti lähteä eikä mitään oleellista siitä mitä milloinkaan muina päivinä, viikkoina tai vuosina teit ja ajattelit…

Kotitaloni vanhasta torpparista, joka kuoli vuonna 1925, oli jäänyt vuonna 1919 syntyneen isosetäni mieleen muistikuva, jossa torppari jonakin keväänä nosteli väentuvassa idätettyjen perunoiden laatikoita. Ei muuta. Mitä hän olisi ajatellut, jos hänelle tuolloin olisi sanottu: 90 vuoden kuluttua sinusta muistetaan vain tämä, kun nyt nostelet näitä laatikoita täällä… Tuo pikkupoika tuossa muistaa ja kertoo tästä silloin, vanhana miehenä, ja joku vielä kirjoittaa muistiinkin.

Varmaan torppari olisi tuhahtanut ja puistellut päätään. Ja jatkanut laatikoiden nostelemista.

Emme arvaakaan sitä mikä hetki ja väläys meistä jää pysyvästi jonkun mieleen, emmekä sitä, mikä harva niistä hetkistä kauan myöhemmin ehkä kerrotaan eteenpäin, jonkun nykyisen lapsen, silloisen vanhuksen toimesta, ja ehkä, ehkä jopa vielä kirjoitetaan muistiin… Mahdollisesti jokin aivan yhdentekevä hetki, joka meiltä unohtuu tuota pikaa, ja voisimme mielellämme kertoa elämästämme ja vaiheistamme monta paljon kiinnostavampaa ja arvokkaampaa asiaa, jos vain olisimme niitä kertomassa…

Sukukirjaa kirjoittaessani ajattelin: jos nämä ihmiset, joista kirjoitan, nyt saisivat tämän luettavakseen, he ihmettelisivät: miksi olet kirjoittanut tuosta, eihän se ollut yhtään tärkeää tai olennaista. Mutta tästä sinun olisi pitänyt kertoa − eikö tätä kukaan muistanut?

Ei muistanut.

Heinäkuussa 1880 oli ollut hyvin kummallinen pilvi, keltainen pilvi, Karoliina oli katsellut sitä ruokasalin ikkunasta odottaessaan toista palvelijaa kotiin. Hänellä oli ollut kiire ja hän oli ajatellut, ettei pilvi näyttänyt sadepilveltä. Se oli ollut kummallinen pilvi. Keltainen pilvi, yli viisikymmentä vuotta vanha… - - Entä silloin kerran, kun he hakivat sireenejä… Kuusikymmentäneljä vuotta sitten… Ruoho oli hyvin rehevää, ruoho ja sireenit, jotka olivat lakastuneet kuusikymmentäneljä vuotta sitten… Tietenkään ei sellaisella ollut mitään merkitystä, mutta oli viehättävää kuulla sellaista. Siitä päivästä kuusikymmentäneljä vuotta sitten ei erään ihmisen mieleen ollut jäänyt muuta kuin sireenien haku ja ruohon rehevyys…


perjantai 8. heinäkuuta 2022

Miksi laivuri Grandell lepää Pusulan kirkkomaassa?


Laivuri Aron Grandellin hautaristi Pusulan hautausmaalla on mietityttänyt minua. Onko Pusulassa asunut laivuri? Sana tuo mieleen täkäläisiä suuremmat vesistöt, vaikka onhan Hiidenvesi aika lähellä ja siellä on varmasti laivoja liikkunut jo ammoisina aikoina.

Laivurin hauta suhteellisen kaukana laivakelpoisesta vesistöstä.


Tämä laivuri Aron Grandell ei kirkonkirjojen mukaan koskaan kuitenkaan asunut Pusulan seudulla, vaan asiaankuuluvasti ihan meren tuntumassa. Hän syntyi vuonna 1816 Lemun kirkkopitäjässä Askaisten kappelin Palsalan kylässä talollisen Mikko Mikonpojan ja tämän vaimon Stiina Matintyttären perheeseen.

Alkuun nuori Aron Grandell palveli naapuritalossa renkinä, mutta kappas vain, 1840-luvulla hän jo purjehti Sofia-nimisellä reilun 16 lästin kaljaasillaan säännöllisesti Suomen ja Venäjän välillä. Tämä selviää Päiviö Tommilan kirjoittamasta artikkelista Turun ja Porin läänin talonpoikaispurjehtijoiden Venäjän-matkat 1840- ja 1850-luvuilla. Aron Grandellin kaljaasi kuskasi Venäjälle etupäässä silakkaa sekä halkoja ja voita. Tommila kirjoittaa:

Tallinna oli tietysti useampien pitäjien kauppakaupunki. Kenties tästä syystä lemulaiset eivät suunnanneetkaan matkojaan sinne, vaan Pärnuun, jonne Johan, Aron ja Salomon Grandellin ohella vain aniharva länsisuomalainen kippari eksyi.

Aron Grandellin vanhempi veli Johan ja nuorempi veli Salomon olivat siis mukana laivabisneksessä. Venäjän-purjehdus oli vilkkaimmillaan 1840-luvulla ennen Krimin sotaa.

Laivuri Aron Grandell näyttää olleen pitkään kirjoilla synnyinkylässään Askaisten Palsalassa. Hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä perustanut perhettä. Vuonna 1870 hän siirtyi asumaan Askaisten Toivaisten kylän Alistalon tilalle, jossa hänen vanhempi veljensä Johan oli tuolloin rusthollarina. Viimeiseen rippikirjaan Aron Grandellin kohdalle on kirjoitettu "lam" eli rampa. Kuolleiden luettelon mukaan hän kuoli halvaukseen 66 vuoden iässä vuonna 1883, ja hänet haudattiin kolmisen viikkoa kuolemansa jälkeen Pusulaan.

Mitä laivuri Grandell sitten oikein tekee Pusulan kirkkomaalla, tai siis kirkkomaassa, kun ei hän täällä asunutkaan? Vihjettä tarjoaa toinen valurautaristi saman hautausmaakäytävän varressa.

Laivurin veljen, Marttilan Knaapin rusthollari D. A. Randellin hauta.

Syksyllä 1840 Pusulan Marttilan Knaapin rusthollin isäntä Karl Stenberg menehtyi hengenahdistukseen 31 vuoden iässä. Hänen leskensä Maria Stenberg o. s. Landén solmi tammikuussa 1842 uuden avioliiton jahtivouti David Aleksander eli D. A. Randellin kanssa, joka oli syntyisin Lemusta ja samaa sisarussarjaa laivuri Aron Grandellin kanssa. Tässä siis yhteys: laivurin veli muutti Pusulaan!

Tässä on käynyt fiba. Pitäisi olla Landen eikä Lunden. D. A. Randellin ristin toiselle puolelle on valettu hänen vaimonsa nimi.


Ja lisää samaa Randellin/Grandellin perhettä tuli Pusulaan, kun Knaapin tytär ja D. A. Randellin tytärpuoli Eva Kristiina Stenberg solmi kesällä 1854 avioliiton lemulaisen laivuri Salomon Grandellin kanssa. Kaksi veljestä meni täten naimisiin toinen äidin, toinen tyttären kanssa. Kun rusthollari D. A. Randell keväällä 1855 kuoli keuhkotautiin (Maria-vaimo oli kuollut samaan tautiin jo pari vuotta aiemmin), jatkoi hänen pikkuveljensä Salomon Knaapin rusthollarina. Homma järjestyi hienosti, sillä laivajutut olivat Krimin sodan takia kovasti vaikeutuneet.

Salomon Grandell ei kuitenkaan ehtinyt hoidella Knaapin isännyyttä kovinkaan kauaa, sillä hän menehtyi tapaturmaisesti vain 29-vuotiaana marraskuussa 1858 pudottuaan tai kaaduttuaan aidanseipääseen (fall på en gärdesgårdsstör). Hänen hautamuistomerkkiään ei Pusulan kirkkomaalta löydy. Leski Eva Kristiina ja hänen seuraava miehensä Adolf Ferdinand Ahlstedt taas lepäävät aivan D. A. Randellin hautaristin vieressä.


Kaksi laivuri Aron Grandellin veljeä oli siis muuttanut Pusulaan. Vaikka molemmat kuolivat paljon ennen Aron-veljeään, jäi heidän jälkeläisiään asumaan paikkakunnalle, ja aikanaan joku järjesti niin, että myös Aron Grandell haudattiin Pusulaan Knaapin hautojen tuntumaan sukulaistensa lähelle. Olisiko rampa laivuri jopa viettänyt viimeiset aikansa Pusulan-sukulaisten hoivissa, vaikkeivät kirkonkirjat siitä kerrokaan?

Laivurin hautaristin vierestä sitten vasta mysteeriristi löytyykin, vallan erikoisen koristeellinen ja kruusattu, kauneimpia Pusulan hautausmaalla. Sen alle haudatun nimi on varmaan lukenut ristin keskiosan pyörylässä, mutta siinä ei enää näy kirjaimia. Kirkon rekisteritkään eivät ilmeisesti tarjoa valaistusta asiaan. Hmm!