"Omituinen murha Hollolassa" 100 vuotta sitten

Satavuotispäivä muistui mieleen, vaikka se ikävä sellainen olikin. Syyskuun toisena päivänä 1922 isoisosetäni syyllistyi Hollolassa henkirikokseen, josta Etelä-Suomen Sanomat uutisoi 5.9.1922 otsikolla "Omituinen murha Hollolassa" ja johdatteella "Mies ampuu naisen senvuoksi, että tämä 'haukkuu' toisia ihmisiä".

Lauantai-iltana klo 9 tienoissa ammuttiin Järventaustan Yli-Uotilassa ompelijatar, nykyisin kunnanhoitolainen, Aurora Keskinen, eli n.s. Kuuro-Ruusa.

Asian kulku kokonaisuudessaan on seuraava:

Mainitun päivän iltana oli kylän väkeä postia odottelemassa kylän raitilla, niiden joukossa tal. Emil Keskitalo Pennalan kylästä. Vähän ajan kuluttua lähti Keskitalo yhtäkkiä pyörällään Uotilaa kohden, missä Aurora Keskinen oli viettänyt viikon päivät, kutsuttanut hänet ulos ja heti tämän saavuttua pihamaalle ampunut, arvattavasti aivan läheltä, vasemmalle puolen rintaa, jolloin Keskinen oli heti vaipunut kuolleena maahan.

Laukauksen kuultuaan oli talon väki rientänyt paikalle, nähden ainoastaan teon tuloksen, mutta ampujaa ei kukaan nähnyt. Heti hälytettiin paikalle kyläläisiä ja suojeluskuntalaiset ryhtyivät etsimään ampujaa. Tämä tavattiinkin kotoaan, mutta ollen jo muutama aika tunnettu hermostuneeksi mieheksi ei häntä ryhdytty yöllä pidättämään, vaan pitivät miehet vahtia yön ja aamulla vangittiin hänet konstaapeli Lähdemaan avulla vastarinnan jälkeen. Saman päivän aamuna vietiin hänet poliisiasemalle.

Mitään varsinaista syytä murhaan ei tiedetä olleen, vaan arvellaan sen johtuneen murhaajan viimeaikaisesta hermostuneisuudesta.

Polisitutkinnossa on Keskitalo kertonut tehneensä murhan siitä syystä, että murhattu aina "haukkuu toisia ihmisiä", jonka vuoksi hän tällä kamalalla tavalla tahtoi tehdä siitä lopun.

Murhaaja, joka lienee heikkomielinen, on nuori, n. 30 v. ikäinen mies.

Uutisessa on muutama pikkuvirhe: Emil Keskitalon kotikylä ei ollut Pennala vaan Pinnola, ja rikoksen uhriksi joutunutta Aurora Keskistä kutsuttiin Ruuraksi eikä Ruusaksi.

Tiedossani ei ole valokuvia Aurora Keskisestä, mutta Emil Keskitalon kuvia minulta löytyy. Kaksi nuoruudenkuvaa on otettu valokuvaamossa Lahdessa, ja niissä poseeraa tyylikäskuontaloinen herra, jonka tulevaisuutta ei vielä arvaisi niin kovin synkeäksi.

Emil Keskitalo (1889-1943)

Aikanaan sukututkimusta aloittaessani en tiennyt Emilistä mitään. Kun kyselin hänestä vanhoilta sukulaisilta, eivät hekään tuntuneet tietävän juuri mitään. Se oli merkillistä, sillä sukututkimusta varten hankkimani virkatodistuksen mukaan Emil oli kuollut niinkin myöhään kuin vuonna 1943. Hänen olisi siis hyvinkin luullut säilyneen sukulaisten muistoissa. Mutta silti vaikutti siltä, ettei kenelläkään ollut omakohtaisia muistikuvia hänestä ja − niin, ettei kukaan edes muistanut tavanneensa häntä. Häneen tuntui liittyvän jotain kummallista.

Pikku hiljaa minulle muodostui käsitys, että salaperäinen Emil oli kärsinyt terveysongelmista, ja luultavasti vielä tarkemmin sanoen mielenterveysongelmista. Emil oli lopettanut kotitilansa viljelyn 1920-luvulla ollessaan vielä nuorehko mies, ja tila oli siirtynyt vieraalle. Tiedonmuruja kertyi vähitellen. Oli huhu, että Emil olisi seonnut päästään kihlauksensa purkaannuttua. Oli jonkun sukulaisen lausahdus: "Kyllähän puhuttiin, että Emil soitti siellä tyhjässä talossa…" Ja oli erään aikalaisen päiväkirjamerkintä, jonka mukaan Emilin päässä olivat ruuvit olleet höllällä, mutta soittotaitoisena hän oli säestänyt urkuharmoonilla, kun nuoret olivat tanssineet.

Emil oli kuollut sota-aikana ja mummini muisteli, kuinka isoisoäitini oli tuolloin lähtenyt käymään veljensä hautajaisissa, palannut kotiin jonkinlaisen suurehkon rahasumman kanssa ja kertonut olleensa matkalla peloissaan, ilmeisesti siitä että hänet ryöstettäisiin tai rahat joutuisivat muuten hukkaan.

Historiallinen sanomalehtiarkisto paljasti sitten lopulta, vasta 2010-luvulla, Emilin arvoituksen minulle. Kun hakusanat osuivat kohdalleen, putkahti esiin uutisia tuosta syyskuisen lauantai-illan kauheasta tapauksesta vuonna 1922.

Uutinen Lahti-lehdessä 5.9.1922.

Täytyihän tästä tapauksesta muutamien vanhojen sukulaisteni olla hyvinkin perillä. Mutta kun asiasta oli jo niin kauan vaiettu eikä siitä enää moni tiennyt, eivät he halunneet paljastaa ikävää totuutta − varsinkaan sukututkimusta aloittelevalle nuorelle tytölle, näin arvelen.

Olen ihan muistavinani vanhan sukulaiseni katseen, kun kysyin Emilistä − eikö se suuntautunutkin jonnekin ohitseni hiukan vaivautuneen näköisenä, ennen kuin hän vastasi ettei tiedä, ettei muista... vaikka tunnistikin epäröimättä Emilin useista valokuvista.

Emil Keskitalo otettiin kiinni Aurora Keskisen surmaa seuranneena aamuna, paikkakunnalla säilyneen muistitiedon mukaan kotitalonsa riiheltä. Hän ei sen jälkeen enää koskaan palannut kotiinsa Hollolaan, ja kotitalo siirtyi pian toisen suvun omistukseen. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti 25.8.1923:

Talollinen Emil Keskitalo oli syytteessä noin vuosi sitten Hollolan pitäjän Pinnalan kylässä tapahtuneesta Ruusa Keskelän eli Kuuro-Ruusan taposta. Oikeus tuomitsi Keskitalon yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä ja syyntakeettomana maaherran toimenpiteitten varaan.

Ilmoitus Etelä-Suomen Sanomissa 26.2.1924.

Emil Keskitalo vietti loppuelämänsä mielisairaalassa. Sukulaiseni on löytänyt arkistojen kätköistä sivukaupalla häneen liittyvää aineistoa, sen seassa hänen myöhempinä vuosina kirjoittamiaan kirjeitä. Niissä Emil pyytää kotiväkeä lähettämään tarpeellisia tavaroita, kertoo hoitavansa vankipotilaita ja odottaa äitiä hakemaan itseään kotiin. Äiti oli kuollut vuosia aikaisemmin, mutta sitä Emil ei muistanut tai ehkei sitä hänelle koskaan kerrottu. 

Eivätkä kirjeet päätyneet kotiväelle, vaan hautautuivat arkiston uumeniin...

Rakkaat kotiväet! Lähestyn teitä pitkästä aikaa muutamalla rivillä ja saan ilmoittaa että olen voinut entiseen tapaan. Hullummin on ikävä ollut kahvipöytään ainaisen kahvikissan.

Pyydän lähettämään itselleni tupakka rahaa 50 mk jos suinkin passaa tai ainakin 20 mk. Vankipotilaita hoitaissani tarvitsisin täällä jonkun laisia tavaroitani jotka olisin tahtonut oitis lähettään postipakettina. Mustan ravatin. 2 paitaa valkealla kääntö kauluksella. Valkea päisen parta veitsen, alunakiven, hammasharjan ja lyijykynän.

Tiedän kyllä että kotiseudun työväki otottaa minua esimieheksi. Vaan minä koitan sovittaa niin hyvin kuin suinkin. Sanokaa tutuille terveisiä! Emil Keskitalo.

 

Keltainen pilvi heinäkuussa 1880

Sukututkimushupsuna juutuin suurella hartaudella lukemaan yhä uudelleen ja uudelleen eräitä sivuja Helvi Hämäläisen romaanista Sarvelaiset (WSOY 1947). Kirjan loppupuolella Lauri Sarvelainen kurkottaa ahnaasti kohti sukunsa menneisyyttä Karoliinan, suvun vanhan lastenhoitajan muistikuvien kautta.

Karoliina muisti lumimyrskyjä, jotka olivat raivonneet kuusikymmentä vuotta sitten, hän muisti ukonilmoja ja rankkasateita viisikymmentä vuotta sitten, − joku oli syntynyt silloin tai joku vieras oli tullut…

Vanhan Karoliinan muistot liittyvät kiinteästi lastenhoitoon ja arkisiin asioihin, joiden parissa hän on elämänsä viettänyt. Lauri Sarvelainen toivoisi kovasti Karoliinan muistavan myös vähän merkittävämpiä, "tärkeämpiä" asioita.

He olivat istuneet kahvipöydässä silloin kun tuli tieto Aleksanteri toisen murhasta, − ah, mitä sitten… sanoiko kukaan mitään, kalpenivatko he, syntyikö äänettömyys… − Elli alkoi huutaa ja minun käskettiin viedä hänet lastenhuoneeseen, hän sai silloin hampaita…

Ja kuitenkin myös niissä pikkuasioihin ja vähäpätöisiin arjen tapahtumiin liittyvissä muistikuvissa on jotain oudon kiinnostavaa silloin, kun ne ovat peräisin kaukaa menneisyydestä. Kuinka tuttua...

Karoliina sanoi: − Pietari Sarvelainen istui käsi poskella hiilloksen eteen vedetyllä tuolilla, kun menin kertomaan, että Mikossa ja Hannassa oli tuhkarokko… ne saivat sen marraskuussa 1889… Liki kuusikymmentä vuotta sitten käsi poskella hiilloksen edessä… oliko asento oikeastaan mitään arvokasta muistettavaa, mutta Karoliina muisti sen ja tuntui kummalliselta… tuollainen asento, istuminen käsi poskella ei tietenkään ollut mitään, mutta kun se oli tapahtunut liki kuusikymmentä vuotta sitten ja kun sen saattoi joku kertoa…

On niin mielenkiintoista se, mitä asioita ihminen jälkeenpäin, kauan jälkeenpäin muistaa ja se, mitä asioita hänestä itsestään kauan jälkeenpäin muistetaan.

Mieleen tulevat kaikki ne kerrat kun sukututkimusta aloittaessani 1990-luvulla haastattelin vanhaa ihmistä koettaen onkia esiin kaikkia mahdollisia tietoja ja muistoja jostakusta, joka oli kuollut kauan kauan sitten, haastateltavani ollessa lapsi. Viimeisiä mahdollisia rippeitä, jotka vielä olisivat tavoitettavissa ja talletettavissa, vanhuksen muistoja jostakusta, jonka hän oli lapsena tavannut… Minua kiinnosti kovasti vuonna 1914 kuollut isoisoisäni ensimmäinen vaimo Tyyne. Tapasin kaksi ihmistä, jotka muistivat hänet. Toinen oli ollut nelivuotias, toinen seitsenvuotias Tyynen kuollessa.

Nelivuotias muisti: kuinka hän kerran isänsä kanssa oli tullut kotitalooni käymään, oli ollut kylmä ilma, ja Tyyne oli ottanut häntä, pikkutyttöä, kainaloista kiinni ja juoksuttanut muurinnurkkaan lämmittelemään.

Tämä oli jonkin aikaa ainoa muistitieto tai muistikuvatieto, mitä minulla oli Tyynestä tai tilanteesta, jossa Tyyne oli ollut mukana. Lapsen muistikuva nyt jo yli sadan vuoden takaa. Se ei ole minkään arvoinen rahallisesti, mutta tuntuu kultaakin kalliimmalta.

Mitä Tyyne olisi tuumannut, jos hänelle olisi tuona hetkenä, hänen juoksuttaessaan tyttöä kainaloista, joku sanonut että tämä, juuri vain tämä on nyt se hetki, joka sinusta sadan vuoden päästä tiedetään? Sillä tämä jää tuon pienen lapsen mieleen ja hän se vielä kertoo tästä.

Tyyne Linnakivi (1890-1914) kävi valokuvattavana vuonna 1908.

Seitsenvuotiaalta sain jokunen vuosi myöhemmin vähän lisää muistitietoa. Tyyne oli ollut hänen muistamansa mukaan vilkas ja puhelias, iloinen ihminen ja innolla mukana pyhäkoulussa, jota talon vanhaemäntä pyhäisin piti lähitienoon lapsille sivurakennuksessa. Tyyne oli ollut apuopettajana läsnä miltei joka pyhä − vaikka joskus kirkonkylästä olikin soitettu ja pyydetty Tyyneä jonnekin, ja hänen oli pitänyt lähteä kesken pois.

Eihän se ollut niin kovin erikoista... Mutta sittenkin, siellä jossain 1910-luvun alkupuolella puhelin soi talon puolella, Tyyneä juostaan hakemaan, hänen täytyy lähteä kirkolle. Arvaisitko taas Tyyne, että tämäkin sinusta myöhemmin tiedetään, tämä kirkolle lähtö kesken pyhäkoulun, mutta ei paljon muuta, ei edes sitä miksi sinne oikein piti lähteä eikä mitään oleellista siitä mitä milloinkaan muina päivinä, viikkoina tai vuosina teit ja ajattelit…

Kotitaloni vanhasta torpparista, joka kuoli vuonna 1925, oli jäänyt vuonna 1919 syntyneen isosetäni mieleen muistikuva, jossa torppari jonakin keväänä nosteli väentuvassa idätettyjen perunoiden laatikoita. Ei muuta. Mitä hän olisi ajatellut, jos hänelle tuolloin olisi sanottu: 90 vuoden kuluttua sinusta muistetaan vain tämä, kun nyt nostelet näitä laatikoita täällä… Tuo pikkupoika tuossa muistaa ja kertoo tästä silloin, vanhana miehenä, ja joku vielä kirjoittaa muistiinkin.

Varmaan torppari olisi tuhahtanut ja puistellut päätään. Ja jatkanut laatikoiden nostelemista.

Emme arvaakaan sitä mikä hetki ja väläys meistä jää pysyvästi jonkun mieleen, emmekä sitä, mikä harva niistä hetkistä kauan myöhemmin ehkä kerrotaan eteenpäin, jonkun nykyisen lapsen, silloisen vanhuksen toimesta, ja ehkä, ehkä jopa vielä kirjoitetaan muistiin… Mahdollisesti jokin aivan yhdentekevä hetki, joka meiltä unohtuu tuota pikaa, ja voisimme mielellämme kertoa elämästämme ja vaiheistamme monta paljon kiinnostavampaa ja arvokkaampaa asiaa, jos vain olisimme niitä kertomassa…

Sukukirjaa kirjoittaessani ajattelin: jos nämä ihmiset, joista kirjoitan, nyt saisivat tämän luettavakseen, he ihmettelisivät: miksi olet kirjoittanut tuosta, eihän se ollut yhtään tärkeää tai olennaista. Mutta tästä sinun olisi pitänyt kertoa − eikö tätä kukaan muistanut?

Ei muistanut.

Heinäkuussa 1880 oli ollut hyvin kummallinen pilvi, keltainen pilvi, Karoliina oli katsellut sitä ruokasalin ikkunasta odottaessaan toista palvelijaa kotiin. Hänellä oli ollut kiire ja hän oli ajatellut, ettei pilvi näyttänyt sadepilveltä. Se oli ollut kummallinen pilvi. Keltainen pilvi, yli viisikymmentä vuotta vanha… - - Entä silloin kerran, kun he hakivat sireenejä… Kuusikymmentäneljä vuotta sitten… Ruoho oli hyvin rehevää, ruoho ja sireenit, jotka olivat lakastuneet kuusikymmentäneljä vuotta sitten… Tietenkään ei sellaisella ollut mitään merkitystä, mutta oli viehättävää kuulla sellaista. Siitä päivästä kuusikymmentäneljä vuotta sitten ei erään ihmisen mieleen ollut jäänyt muuta kuin sireenien haku ja ruohon rehevyys…

Muistitietoa Ulrika Tötterströmin murhasta

Kauhistavasta murhasta Pusulassa kertoi Uusi Suometar 3.11.1886.

Pusulasta Helsinkiin päin autolla ajellessa muistui mieleen, miten ennen vanhaan (vielä 1900-luvun alussa) saman matkan taittaminen vei kuulemma kolme päivää. Matkalla piti yöpyä kahdessa majatalossa. Samalla palasi mieleen ikivanha Tötterströmin murhajuttu, joka sekin liittyi tietyllä tapaa Helsingin-matkaan.

Pusulan kirkonkylän Jaakkolan talon Nummilan torpan vaimo Ulrika Elvina Tötterström, o. s. Wiklund (s. 1838) murhattiin lokakuussa 1886. Tuntuu ihmeelliseltä, että vielä reilusti 2000-luvun puolella sain kuulla iäkkäältä sukulaiseltani muistitietoa tuosta tapauksesta. Aikaa oli kulunut siis yli 120 vuotta. Olen myös vuosia sitten kuunnellut vanhoja pusulalaisten murrehaastatteluja arkistonauhoilta, ja niilläkin joku muisteli tätä tapausta. En enää ihan tarkoin muistakaan, mikä yksityiskohta on peräisin sukulaiseni, mikä taas murrehaastatellun suusta.

Torppari Anders Johan Tötterströmille tuli kertoman mukaan vispilänkauppaa naapurin naisen kanssa, ja tämä johti rikokseen. Ulrika-vaimo oli raivattava pois uuden rakkauden tieltä. Lokakuisena päivänä mies lähti hevosrattaineen Helsingin-matkalle, vaikkei hänellä − kuten myöhemmin todettiin − sinne oikein mitään kunnon asiaakaan ollut, vaan kyse oli silkasta alibin hankkimisesta. Yösydännä Tötterström palasi ensimmäisestä majapaikastaan selkähevosella takaisin kotiin murhaamaan vaimonsa.

Tötterströmeillä oli lapsia, mutta näistä ainakaan kaikki eivät olleet tapahtumien aikaan kotona. Samaan aikaan vietettiin nimittäin naapurikylässä Hyönölän Lintilän talossa häitä: Lintilän tytär Ida Fatima Johansson vihittiin avioliittoon Kaukelan Vanhan-Sippalan rusthollarin pojan Adolf Johan Amnellin kanssa 21.10.1886. Muistitiedon mukaan Tötterströmin lapset oli lähetetty kotoa pois näihin häihin. Tapauksesta sepitetty arkkiveisu kuuluu kertoneen jotakin sentapaista kuin: lapset häihin menivät, siellä iloa näkivät, eivätkä tienneet isän heidät orvoiksi tekevän.

Surmatyön tehtyään Anders Tötterström piilotti vaimonsa ruumiin suureen puusaaviin erään lähteen lähettyville. Myöhemmin tapahtumien kulkua tutkittaessa pääteltiin naapurin naisen olleen apuna voimia vaatineessa työssä, mutta tätä ei kyetty todistamaan. Tötterströmin tarkoituksena oli hankkiutua ruumiista eroon myöhemmin, mutta nyt miehen oli kiireen vilkkaa lähdettävä jatkamaan keskeytynyttä Helsingin-reissuaan.

Sillä välin läheisestä Nummen Heijalan kylästä tuli lähteelle miehiä juottamaan hevosiaan, koska heidän kylänsä sijaitsi korkealla mäellä ja siellä oli aina pulaa vedestä. Hevoset tulivat rauhattomiksi haistaessaan veren, ja miehet löysivät ruumiin saavista. Teosta osattiin ilmeisesti hetimmiten epäillä vainajan aviomiestä.

Joku Lintilän häävieraista oli vieläpä sattunut näkemään Tötterströmin ratsastamassa yöaikaan hevosella, joka oli aivan vaahdossa.

Hämäläinen uutisoi Anders Tötterströmin kuolemantuomiosta 10.10.1888.

Vaikka Anders Tötterström tuomittiin kuolemaan, ei kuolemantuomioita enää tuohon aikaan pantu Suomessa täytäntöön, vaan mies selvisi vankeudella ja palasi ilmeisesti vielä myöhemmin takaisin kotiseudulleen. Ehkä hyvä käytös siihenkin aikaan lyhensi vankeustuomiota. Enkö vain muistakin kuulleeni jonkun vanhan pusulalaisen luonnehtineen Tötterströmiä sanoin "muuten kunnollinen mies"...? Romanssi naapurin naisen kanssa ei liene saanut jatkoa. Nainen selvisi tuomiotta, mutta paikkakuntalaisten silmissä hän taisi olla tapahtuneeseen yhtä suuri syyllinen kuin tämä "muuten kunnollinen" mieskin.

Ulrika Tötterströmin murhatapauksesta löytyy varmasti tarkka selonteko aikalaistodistuksineen arkistojen kätköistä. Joskus kun taas arkistoon ehtii, olisi mielenkiintoista tutkia, vahvistavatko käräjäpöytäkirjat tuon kaiken vanhan muistitiedon, kuten häävieraan näkemän vaahtoisen hevosen ja hevosiaan juottamaan tulleet naapurikyläläiset. Entä onko arkkiveisua vielä jossain olemassa?

Aliisin oululaiskuvien äärellä

Moilasen Aliisin vanha valokuvakansio on luonani vieraisilla. Aliisi kuoli jo useita vuosia sitten, joten kansion sisällöstä ei enää pääse häneltä kyselemään. En itse tainnut koskaan edes tavata Aliisia. Hän oli mummini serkku, joka asui kaukana Oulussa.

Aliisilla ei ollut lapsia, ja hänen kuoltuaan tämä kansio päätyi mummilleni. Muistelen, että katselimme sitä yhdessä mummin kanssa, mutta en ollut silloin niin kiinnostunut asiasta, että olisin tehnyt muistiinpanoja. Nyt mummikin on kuollut. Ja oma kiinnostukseni Aliisin kuvia kohtaan on hieman herännyt, tietenkin liian myöhään. Näin siinä aina käy.

Albumin välissä on kaksi samanlaista visiittikorttikuvaa, joissa on Aliisi lapsena. Toisen taakse on varmaankin omakätisesti kirjoitettu "Alise M".

Aliisi oli syntynyt joskus 1910-luvun alussa, en tiedä tarkkaa aikaa. Hänen äitinsä oli mummini täti Eeva Moilanen. Muistan mummin kertoneen, että Aliisi oli syntynyt matkalla kätilölle, ehkä rattaissa, jossain Oulun kadulla. Tilanteeseen oli rientänyt apuun opettajatar Helmi Vedenoja, josta tuli sitten myös vauvan kummi. Minulla on mielikuva, että mummi mainitsi tuosta erikoisesta syntymästä kirjoitetun lehdessäkin, mutta en ole ainakaan vielä onnistunut sellaista lehtijuttua löytämään Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.

Tässä seuraavassa kuvassa on oikeassa reunassa Aliisi nuorena tyttönä, mutta en tunnista vanhempaa naista enkä miestä hänen seurassaan. Aliisin äiti oli ymmärtääkseni yksinhuoltaja, eivätkä nämä ole ainakaan Aliisin äidin vanhemmat.

Aliisin syntymässä avustanut ja hänen kummikseen tullut opettajatar Helmi Vedenoja järjesti sittemmin Aliisin työhön Oulun Isonkadun koulukeittolaan. Siellä Aliisi oli apulaisena ymmärtääkseni vuosikausia, enkä hänestä itse asiassa juuri muuta tiedäkään. Syksyllä 1939 Aliisi puolestaan järjesti samaan koulukeittolaan apulaiseksi myös mummini. Niinpä mummini nuoruusvuodet, Aliisi ja koulukeittola kietoutuvat päässäni erottamattomasti yhteen.

Koulukeittolaan liittyy saumattomasti myös Katri-täti, josta mummini toisinaan puhui ja joka myös esiintyy Aliisin valokuva-albumin sivuilla. Katri-täti oli koulukeittolan keittäjä, oikealta koko nimeltään Anna Kaisa Väisänen. Hänet tunnistan helposti valokuvista kuten Aliisinkin. Tässä taitaa olla varhaisin yhteiskuva heistä.

Aliisi Moilanen ja Katri Väisänen. Aliisi näyttää tässä vielä melkein lapselta eikä Katri-täti kovin vanhalta, joten kuva on ehkä 1920-luvulta.

Katri Väisänen istumassa, tuntematon seisomassa.

Irtokuvista löytyi tällainenkin otos Katri Väisäsestä ja Aliisi Moilasesta autenttisessa työympäristössä eli koulukeittolan lieden ääressä, ehkä jossain siellä 1920-1930-lukujen taitteessa.

Muistan mummini kertoneen, että hänellä oli koulukeittolaan työhön tultuaan aluksi vaikeuksia Katri-tädin eli keittolan keittäjän kanssa. Katri-täti ei tainnut suhtautua ihan suopeasti uuteen tulokkaaseen, mutta Aliisi piti jämäkästi mummini puolta. Vaan koulukeittolasta toiste lisää, nyt takaisin Aliisin kansion ääreen. Nyt hän onkin jo kuvissa aikuinen, ja hänen äitinsä, eli mummini täti Eeva, on myös keskeisenä henkilönä mukana useassa potretissa:

Nuori Aliisi Moilanen Eeva-äiteineen pyhätamineissa Oulun Linnansaarella 7.5.1933.

Aliisi ja Eeva Moilanen, oikealla istuva nainen on tuntematon.

Takana keskellä seisomassa Aliisi Moilanen, edessä keskellä istumassa Eeva Moilanen. Keitähän ovat muut?

Hymyilevä Aliisi.

Suuri osa lopuista Aliisin albumin kuvien henkilöistä onkin sitten tuntemattomia, todennäköisesti kuitenkin Oulun seudulla asuneita. Jos tunnistat seuraavien kuvien henkilöitä, jätäthän kommentin...! Kaikkein vanhimmasta päästä näyttäisi olevan seuraava kuva kolmesta naisesta. Kismittää, etten tiedä, ovatko he kenties sukulaisiani. Mutta jos olisivat, mummini olisi varmaan maininnut asiasta kansiota katsellessamme, ja muistaisin sen varmaankin...? Toisaalta mummikaan ei ehkä tunnistanut heitä.

Ehkäpä äiti tyttärineen?

Tuntematon nainen.

Pelastusarmeijaanko viittaa tämä asu ja kitara? Kuvan takana lukee mahdollisesti "Ainilta".

Väkeä on tässä niin paljon, ettei kannata yrittää laskeakaan, suviseuratko kyseessä? Oulussa varmaankin. 

Tuntemattomia naisia ompelusten äärellä.

Tuntemattoman miehen henkilöllisyystodistuksesta irrotettu kuva tupsahti esiin toisen kuvan takaa.

Kuka on tämä edustava sota-aikainen pariskunta?

Vieraita tyttöjä.

Luulenpa, että tässä kuvassa voisi olla Oulun Isonkadun päiväkodin johtajattaria tai opettajattaria vanhempana, mutta varma en ole...

Alman jäljillä

Alma oli isoisoäitini vanhin sisko, josta ei koskaan puhuttu mitään.

Alman olemassaolo paljastui minulle 16-vuotiaana, kun sukututkimuksesta innostuneena tilasin Hollolan kirkkoherranvirastosta virkatodistuksen mamman eli isoisoäitini sisarusparvesta. Halusin saada selville mamman siskojen ja veljien syntymä- ja kuolinajat. Sisarusparven ensimmäisenä komeilikin sitten virkatodistuksessa tämä entuudestaan ihan tuntematon Alma Keskitalo. Hän oli syntynyt Hollolassa 11.2.1881 ja kuollut 23.8.1920 naimattomana ja lapsettomana.

Siis kuollut 39-vuotiaana, eli ihan ennen aikojaan. Koetin vähän kysellä muutamalta vanhalta sukulaiselta Almasta, mutta ei kukaan osannut kertoa hänestä mitään.

Tai osasi sentään. Oma mummini, joka ei ollut mitään sukua Almalle (Alma oli ollut pappani täti) kertoi jotakin, kun oikein kyselin. Mummi ei ollut koskaan kuullut anoppinsa (mamman) puhuvan Alma-nimisestä siskosta, mutta 1950-luvulla meillä kotona oli pitemmän aikaa oleskellut hollolalainen hieroja hoitamassa reumatismista kärsivää pappaani. Tämä hieroja oli kertonut mummilleni, että eräs vanhanemännän sisarista Hollolassa oli aikanaan eksynyt metsään, löydetty "hyvin huonossa kunnossa" ja sen seurauksena kuollut.

Muistelen mummin maininneen vielä "eksynyt marjassa ollessaan". Alman kuolinaika, elokuun loppupuoli olikin marjastusaikaa. Puolukat taisivat olla vielä raakoja, mutta mustikoita oli vielä… Oli ihan ymmärrettävää, että Alma oli saattanut eksyä metsään marjastusinnossaan. Olihan oma mammanikin, Alman sisko, aikanaan harhaillut marjaretkillään ties missä hukkateillä.

Kuinkahan kauan Alma oli seikkaillut metsässä? Varmaan aika kauan, jos hän kerran oli mennyt niin huonoon kuntoon, että kuolema oli lopulta korjannut. Kesäaikana ei sentään ollut kovin kylmä, mutta saattoihan sataakin. Eväiden loputtua syömisenä ehkä vain marjoja ja lähdevettä. Kenties ei Alma ollut muutenkaan vahvatekoinen. Yksinkö hän oli mennyt marjaan? Kuinkahan laajat metsät Hollolassa silloin olikaan, varmasti laajemmat kuin nykyään.

Alman kotitalon edessä vuonna 1919 otettuun kuvaan ovat kokoontuneet Alman äiti (keskellä istumassa) ja kaksi veljeä sekä sisko perheineen. Miksi Almaa ei ole kuvassa, vaikka hän oli vielä elossa?

Vaikka Alma toisinaan kummitteli mielessäni, kului runsaat kaksikymmentä vuotta, ennen kuin tulin uudelleen lähestyneeksi Hollolan kirkkoherranvirastoa hänen asiassaan. Ehkä kuvittelin myös, että kuolinsyyn tapaiset tiedot olisivat julkisia vasta sadan vuoden kuluttua kuolemasta. Tiedustelin mahdollisuutta saada selville Alman kuolinsyy, jotta se voisi osoittaa suvussa kulkeneen muistitiedon metsään eksymisestä oikeaksi tai vääräksi.

Postissa saapunut ote kuolleiden luettelosta oli yllätys. Sen mukaan Alman kuolinsyyksi oli merkitty "hukuttautui järveen, mielenhäiriö".

Nyt Alman kohtalo alkoi kiinnostaa toden teolla. Miksi hän oli päättänyt päivänsä hukuttautumalla? Ja miten tähän kuvaan sopi mummini kertomus marjametsään eksymisestä ja "hyvin huonossa kunnossa" löytymisestä? Eikö mummini ollut raatsinut kertoa minulle totuutta, vai eikö sitä ollut kertonut − tai tiennyt − mummini tietolähde, tuo hollolalainen hierojakaan?

Samoihin aikoihin minulle "paljastui" Historiallisesta sanomalehtiarkistosta toinenkin mammani sisarusparven vaiettu tragedia. Alman nuorempi veli Emil oli vuonna 1922, siis pari vuotta Alman kuoleman jälkeen, syyllistynyt tappoon, todettu sittemmin syyntakeettomaksi ja viettänyt loppuikänsä mielisairaalassa. Yhdessä rytinässä selvisi, minkä vuoksi Emilistäkään ei oikein ollut puhuttu, vaikka hänen olemassaolonsa olikin ollut tiedossa.

Emil-veljestä juttua riitti niin sanomalehtien palstoilla kuin arkistossa. Kävi ilmi, että eräs sukulaiseni oli jo tutkinutkin hänen tapaustaan pitkälle. Aikanaan rikosta selvitettäessä oli kirjattu muistiin todistajanlausuntoja, selvitelty syyllisen lapsuutta, sukulaissuhteita ym. perin pohjin. Ahmin aineistoa odottaen eniten, löytyisikö siitä valaistusta Alman kohtaloon.

Löytyihän sieltä, vaikka ei kovin paljon. Mainittiin, että syytetyn sisar oli aiemmin hukuttautunut järveen. Alman äidin kertomana oli kirjattu muistiin, että Alma oli jo pitemmän aikaa ennen kuolemaansa ollut mielenvikainen onnettoman rakkauden tähden. Kun Alma oli hukuttanut itsensä, ei Emil-veli ollut välittänyt mitään koko asiasta, vaan oli istunut mietteisiinsä vaipuneena toisten sukulaisten ja kyläläisten naaratessa tyttöä järvestä.

Alman äiti Edla Keskitalo (1856-1928).

Syynä onnettomaan tekoon oli siis onneton rakkaus.

Alman toisen veljen kertomuksesta ilmeni vielä, että Alma oli ollut ennen hukuttautumistaan uneton ja synkkä, mahdollisesti onnettoman rakkauden tai pitkällisen ihotaudin takia.

Mutta miten kaikki sitten oli käynyt? Oliko Almalta jäänyt viestiä, oliko häntä yritetty estää? Mitä oli tapahtunut, oliko silminnäkijöitä? Historiallinen sanomalehtikirjasto ei tässä asiassa auttanut, vaikka hukkumatapauksista ja itsemurhista tuohon aikaan yleensä ahkerasti uutisoitiinkin. Alman kohtalo ei ollut päätynyt lehtien palstoille.

Luultavasti Alman kuoleman tähden oli sentään kutsuttu paikalle poliisi. Astia-verkkopalvelusta näin, että Hollolan nimismiespiirin poliisitutkintapöytäkirjoja oli säilytetty vasta vuodesta 1925 eteenpäin. Niistä ei siis olisi apua.

Kului taas joitakin vuosia, kunnes asia jälleen aktivoitui päänupissani. Päätin vielä tiedustella Alman tapaukseen liittyvää aineistoa suoraan Hämeenlinnan maakunta-arkistolta. Sieltä vastattiin, että poliisitutkintapöytäkirjoja tuolta ajalta ei tosiaan ollut enää olemassa, mutta erikoista kuolemantapausta oli saatettu käsitellä myös käräjillä, jolloin käräjäpöytäkirjan liitteenä voisi olla poliisitutkintapöytäkirja.

Kaiken vuosikausien vitkasteluni jälkeen kesti vain hujauksen, kun virkailija oli selvittänyt, että Hollolan käräjäkunnan varsinaisasioiden pöytäkirjan 1.10.1920 liitteenä oli kaksi sivua pitkä nimismieheltä maaherralle osoitettu kirje, joka sisälsi tapahtumakuvauksen Alman kuolemasta. Kohta minulla oli sähköpostissani kopio kirjeestä, jonka oli laatinut 25.8.1920 apulaisnimismies Anton Pastinen:

Täten saan nöyrimmin Herra Maaherralle ilmoittaa, että Talollisen tytär Alma Keskitalo Hollolan pitäjän Pinnolan kylästä, syntynyt 18 11/2 81, löydettiin t. k. 24 pnä Järvisten nimisestä järvestä hukuttautuneena. Alma Keskitalo oli lähtenyt elokuun 23 päivänä ajamaan karjaa metsään ja kun ei häntä kuulunut takaisin rupesi talonväki epäilemään, että hänelle olisi jotakin tapahtunut ja tästä ilmoittivat he Poliisikonstaapeli Kaarlo Mäkelälle joka toimitti etsinnän ja löysi mainitun Keskitalon edellämainitusta järvestä. Vainajalla oli kaulaan kiinnitetty kaksi kiveä jotka arvellaan hänen itse kiinnittäneen kaulaansa, koska hän jo pitemmän aikaa on havaittu sairastavan mielisairautta. Ylläesitetyn johdosta saan nöyrimmin anoa, että Herra Maaherra määräisi asianomaisen lääkärin toimittamaan lääkintälaillisen ruumiinavauksen Alma Keskitalon ruumiista, joka säilytetään Hollolan leikkuuhuoneella.

Piirilääkäri Bergström totesi lausunnossaan, että vainaja oli menettänyt henkensä hukkumisen kautta, eikä mikään antanut aihetta olettaa, että hän olisi joutunut veteen toisen käden kautta, joten tapahtunut oli itsemurha.

Tietoa on siis nyt löytynyt. Mutta vielä yhtä asiaa kaipaisin, nimittäin Alman valokuvaa.

Onko hänestä kuva jossain mammani kuvien joukossa? Sitä ei voi tietää. Jos vanhoja sukulaisia − niitä, joilta aikanaan yritin Almasta kysellä − olisi vielä elossa, kyselisin nyt pontevammin. Jonkun täytyi tietää ja muistaa. Joku olisi ehkä osannut osoittaa Alman kuvan.

Onko hän vaikkapa tässä kuvassa, joka oli mammani kansiossa lähisukulaisten kuvien joukossa? Kuva esittää kahta naista, joista toisella on lapsi sylissään. Voisiko vasemmanpuoleinen nainen olla Alma? Kuvittelen, että hänessä on mammani suvun piirteitä. Vai onko nainen sittenkin liian nuoren näköinen Almaksi.

Sitä, kehen Alma oli onnettomasti rakastunut, saan tuskin koskaan tietää. Mutta periaatteessa sitäkin voisi vielä yrittää selvitellä yhdellä konstilla, jos sille vain olisi aikaa. Arkistoissa on vanhojen ihmisten murrehaastatteluja, joista vuosien varrella on löytynyt jo monta mielenkiintoista asiaa. Entä jos joku hollolalainen onkin muistellut nauhalle juuri Almaa?

Eläkkeellä ehkä ehdin niitä kuuntelemaan...