Sopimattomat silkkimyssyt

Näin joulun alla joku voi miettiä, mitä pukisi ylleen joulukirkkoon. Pari kolme sataa vuotta sitten asiaan piti kiinnittää ihan erityistä huomiota, nimenomaan siten, ettei vaan mennyt pynttäytymään liian hienoksi. Voimassa oli milloin minkäkinlaisia ylellisyysasetuksia, joilla koetettiin saada ihmiset käyttämään kotimaassa valmistettuja vaatteita ja pukeutumaan oman säätynsä ja arvonsa mukaisesti − ei siis liian ylellisesti. Mutta olivathan kauniit ja värikkäät silkkimyssyt kuitenkin kovin houkuttelevia päähineitä nuorille naisille! Vihdin ja Pusulan talvikäräjillä tammikuussa 1734 maaviskaali, korkeasti kunnioitettu herra Gustaf Johan Blåfiell ja nimismies Hans Söderman syyttivät useita naisia siitä, että nämä edellisenä joulupäivänä olivat käyttäneet kiellettyjä asusteita Vihdin kirkossa.

Rakuuna Niilo Enberg Hulttilan kylästä oli saapunut käräjille vaimonsa Anna Veinintyttären puolesta. Hän näytti oikeudelle kulunutta damastimyssyä, jossa oli musta silkkinauha. Mies myönsi, että myssy oli ollut hänen vaimollaan kirkossa, kertoi sen olleen vaimolla jo kauan aikaa ja pyysi siksi tällä kertaa armahdusta, vakuuttaen, ettei vaimo enää pukisi myssyä päähänsä.

Rusthollarin tyttären Maria Mikontyttären äiti Margareta Juhontytär, niin ikään Hulttilasta, oli tuonut näytille kukallisen silkkikankaisen myssyn, jota tytär oli käyttänyt.

Talollisen tytär Margareta Gabrielintytär Kotkaniemen Pietilästä oli tullut itse paikalle ja esitteli yksinkertaisen vihreän silkkikaulaliinan, jota sanoi lämmön vuoksi käyttäneensä kirkossa palttinaisen kaulaliinansa alla. Tämän lisäksi hänen myssyssään läikehti vanha silkkinauha.

Rusthollari Juho Mikonpoika Veikkolasta oli paikalla kahden kotona asuvan tyttärensä, Annan ja Margaretan puolesta. Isällä oli mukanaan kaksi puolisilkkistä myssyä, joilla hän myönsi tyttärien verhonneen kutrinsa, mutta väitti myös, että asiaa koskevassa kuulutuksessa oli ainoastaan kielletty torpparien ja sotilaiden vaimoja käyttämästä noita kankaita − rahvaan lapsista ei oikein ollut kuulutettu. Mutta kun oikeus todisti, että määräys kyllä oli selkeästi kuulutettu, ei Juho Mikonpoika voinut potkia tutkainta vastaan.

Rakuuna Juho Juhonpoika Veikkolasta näytti puolisilkkisen myssyn, jota myönsi vaimonsa Kirsti Niilontyttären käyttäneen.

Palveluspiika Liisa Heikintyttärellä Oravalasta oli nimismies Södermanin mukaan ollut uudenvuodenpäivänä kirkossa päänsä peittona sininen silkkimyssy, mutta sen sijaan tyttö oli tuonut oikeuteen näytille punaisen palttinamyssyn, jota väitti mainitussa tilaisuudessa käyttäneensä. Nimismies sanoi todistavansa toisin.

Rusthollarin tytär Kaarina Eerikintytär Sukselasta oli kaunistautunut kirkkoa varten kukallisella puolisilkkisellä myssyllä, jota hänen äitinsä Beata Yrjöntytär nyt näytti oikeudelle. Ja hännänhuippuna roikottivat myös palveluspiika Riitta Juhontytär Sukselasta ja talollisen tytär Anna Juhontytär Siiriltä hyppysissään kiellettyjä myssyjään. Kaikki läsnäolevat pyysivät oikeudelta tällä kertaa anteeksiantoa ja armahdusta, luvaten vastedes varoa syyllistymästä moiseen. Mutta maaviskaali Blåfiell − jonka oma vaimo ehkä käyskenteli kiireestä kantapäähän silkkiin verhoutuneena, mutta luvan kanssa − oli toista mieltä: naiset oli syytä tuomita, jottei vastaava enää toistuisi. Ensikertalaisinakaan heitä ei voinut välttää tuomitsemasta kahdeksan päivän vankeuteen vedellä ja leivällä, minkä lisäksi he menettivät ylelliset myssynsä kruunulle. Kenen päähän ne sitten mahtoivatkaan päätyä?

Lähde: Raaseporin tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - II KO a:34 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1734-1734, jakso 59; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6726365706&aineistoId=658790645 / Viitattu 29.11.2022

Blogi jää nyt tauolle ajanpuutteen vuoksi − kiitos lukijoille (molemmille) ja palataan taas joskus asiaan!

Hopeapikarien jäljillä

Vuoden 1789 kesäkuun alussa Pusulan kappelin Marttilan kylässä sijaitsevan Suikian tilan isäntä Juho Juhonpoika joutui varkauden uhriksi. Isännän ja väen ollessa ulkotöissä Suikian lukitsemattomasta asuinrakennuksesta katosi maalattu, lukolla varustettu kriini eli lipas arvokkaine sisältöineen. Lippaassa oli ollut suurikokoinen kullattu hopeapikari, pienempi kultaamaton hopeapikari sekä kaikkiaan viisi muuta pientä kultaamatonta hopeapikaria, kaksi hopeista rintakorua, kultasormus sekä käteistä rahaa seteleinä, kolikoina ja plootuina. Nämä kaikki olivat tiessään.

Noin viikkoa varkauden jälkeen lähti Marttilan kylässä asunut sotilaan vaimo Maria Aatamintytär lapsineen yllättäen pois paikkakunnalta. Maria oli naimisissa reservisotilas Fredrik Segelin kanssa, joka parhaillaan oleskeli toisaalla, ehkä ammattinsa velvoittamalla sotaretkellä: edelliskesänä oli alkanut Kustaan sota. Miehen poissaollessa Maria Aatamintyttärellä oli hoivattavanaan heidän kolme pientä lastaan, joista vanhin oli neljännellä ikävuodellaan. Nuoremmat lapset olivat kevättalvella 1789 syntyneet kaksospojat, vasta kolmikuiset Eerikki ja Israel. Nämä kolme pientä lasta Marialla oli mukanaan, kun hänet heinäkuussa 1789 pidätettiin irtolaisnaisena Taivassalon pitäjässä ja vietiin vangittuna aamupäivällä 7. heinäkuuta Taivassalon nimismiehen Benjamin Cavanderin luo Vehmaan Vinkkilän kylään Lutsalan rusthollille.

Heinäkuun 14. päivänä 1789, samana päivänä jolloin vallankumoukselliset Pariisissa porhalsivat valtaamaan Bastiljia, tuotiin Suomen Turussa Maria Aatamintytär kämnerinoikeuden eteen varkaudesta epäiltynä. Kyseisen pöytäkirjan lisäksi hänen asiaansa valaisee Vehmaan välikäräjien pöytäkirja 24.8.1789. Näistä käy ilmi, että nimismies Cavanderin luo saapuessaan Maria Aatamintyttärellä oli matkassaan pienten lastensa lisäksi kaksi kaiverruksin merkittyä hopeapikaria pakattuna sinetöityyn paperiin. Pikareista toinen oli suuri ja kullattu, osapuilleen tuopin vetoinen, toinen pienempi ja kultaamaton. Tällaisten arvoesineiden löytyminen kuljeskelijan hallusta herätti epäilyksiä, ja nimismies takavarikoi ne Marialta huolimatta siitä, että Maria yritti selittää saaneensa pikarit tuntemattomalta henkilöltä Turun kaupungissa. Marialta löydettiin myös kultaiset korvarenkaat, jotka hän kertoi ostaneensa toiselta tuntemattomalta. Nimismies Cavander pyysi vanginkuljettajaansa, Lutsalan talollista Heikki Eerikinpoikaa viemään Marian, lapset sekä pikarit jatkotoimenpiteitä varten kruununnimismies Boermanin luokse Mynämäen pitäjään. Heikki-isäntä ei kuitenkaan kiireiltään itse ennättänyt lähteä matkaan, joten hän laittoi asialle 21-vuotiaan poikapuolensa Juho Antinpojan.

Matkalla kävi sitten vähän ohraisesti. Vehmaan elokuisilla välikäräjillä Juho Antinpoika kertoi, että hän oli ottanut hopeapikarit vastaan nimismieheltä ja asettanut ne viereensä hevoskärryihin, kun lähti Vinkkilästä Maria Aatamintytär ja lapset kyydissään. Peninkulman matkaa ajettuaan Juho oli yhtäkkiä huomannut pikarien kadonneen vierestään. Hän oli pysäyttänyt hevosen ja palannut etsimään pikareita matkan varrelta, mutta ei ollut löytänyt niitä. Palattuaan kärryjen luokse Juho oli kysynyt Marialta, oliko tämä ottanut pikarit. Se olisi voinut olla mahdollista, sillä Marian kädet eivät olleet sidotut. Maria ei kuitenkaan millään ehdolla ollut suostunut tunnustamaan, että olisi ottanut pikarit, eikä Juho ollut myöskään niitä häneltä löytänyt. Juhon ei ollut auttanut muu kuin jatkaa matkaa kruununnimismiehen luo ja kertoa siellä pikarien katoamisesta. Tuolloin Maria Aatamintyttären vanhin lapsi oli sanonut äitinsä heittäneen pikarit kärryistä metsään. Varmemmaksi vakuudeksi omasta syyttömyydestään Juho Antinpoika esitti oikeudelle tuoreen papintodistuksen, jonka mukaan hän oli kristinoppia tyydyttävästi taitavana, rehellisenä ja nuhteettomana nuorukaisena esteettä nauttinut Herran pyhää ehtoollista.

Maria Aatamintytär kertoi oikeudelle olevansa lähtöisin Taivassalosta Toupan rusthollilta, missä hänen isänsä Flygell oli ollut rakuunana. Marian nykyinen asuinpaikka oli Marttilan kylässä Lohjalla Uudenmaan läänissä, ja hän oli nyt tullut synnyinseudulleen Varsinais-Suomeen tarkoituksenaan vierailla siskonsa luona. Tullessaan hän oli saanut tietää, että hänen Turun kaupungissa asunut äitinsä oli edelliskeväänä kuollut. Hopeapikarit Maria kertoi saaneensa tuiki tuntemattomalta mieheltä Turussa käydessään: samana päivänä, jolloin Maria oli saapunut kaupunkiin, hän oli iltapäivällä kolmen aikoihin tavannut Hämeenkadulla tämän miehen, joka oli näyttänyt pikareita ja pyytänyt Mariaa joko myymään taikka panttaamaan ne puolestaan. Maria ei tiennyt miehen nimeä tai asuinpaikkaa, sillä tämä ei ollut niitä kertonut eikä hän ollut niitä kysynyt, olipahan mies vain sanonut, että kyllä he sitten toisensa tapaisivat. Oikeus piti tätä kovin omituisena, kuten myös sitä, ettei Marialla kertomansa mukaan ollut ollut mitään puhetta miehen kanssa siitä, millä summalla pikarit pitäisi myydä tai kuinka suurta lainaa vasten ne olisi pantattava. Maria kertoi ottaneensa pikarit mukaansa Taivassaloon arvellen siellä saavansa niistä rahaa, ehkäpä kolmen riikintaalarin edestä, ne kun olivat sellaisia tavallisia, pienemmänpuoleisia ja talonpoikaisia paloviinapikareita. Siitä, mihin pikarit sitten kärrymatkan aikana olivat kadonneet, ei Marialla kertomansa mukaan ollut mitään aavistusta.

Hopeapikarien oikeaa omistajaa päätettiin etsiä kuuluttamalla kirkoissa niin Turun kuin Hämeen ja Uudenmaan läänienkin alueella. Kuulutuksessa kerrottiin paitsi sitä, kenen hallusta pikarit oli tavattu, myös pikarien tarkemmat tuntomerkit, sillä ne oli kaikeksi onneksi ennätetty merkitä muistiin nimismiehen luona ennen pikarien katoamista. Suuremman pohjassa olivat olleet kirjaimet H.A.D., kyljessä taas kirjaimet H.J.S. ja J.J.S. Pienemmässä pikarissa luki ainoastaan H.A.D. Tämä kuulutus luettiin myös Pusulan kappelin kirkossa ja se tavoitti Marttilan Suikian isännän Juho Juhonpojan korvat. Isäntä tunnisti pikarinsa ja vakuuttui oitis siitä, että varkauden takana oli Maria Aatamintytär.

Erinäisten vaiheiden jälkeen oltiin viimein Lohjan välikäräjillä kesäkuussa 1790. Siellä Suikian isäntä esitti luettelon kaikesta siitä, mitä häneltä edelliskesänä oli varastettu. Hän osasi hyvin kertoa, mitä Maria Aatamintyttären hallusta löytyneihin pikareihin kaiverretut kirjaimet tarkoittivat: hänen vaimoaan Heta Antintytärtä (Hedvig Anders Dotter), häntä itseään Juho Juhonpoikaa (Johan Johans Son) ja hänen setämiestään Heikki Juhonpoikaa (Henrik Johans Son), jolta Juho kertoi saaneensa isomman pikarin lahjaksi monta vuotta sitten. Viiden pienemmän kadonneen pikarin kaiverruksista Juholla ei ollut tietoa, koska ne eivät oikeastaan olleet kuuluneet hänelle, vaan ne oli pantattu hänelle rahalainaa vastaan.

Maria Aatamintytär myönsi oleskelleensa Marttilan kylässä varkauden aikoihin ja lähteneensä noin viikkoa myöhemmin Taivassaloon omaistensa luokse, mutta kielsi yhä ehdottomasti syyllistyneensä varkauteen ja toisti kertomuksensa siitä, kuinka pikarit olivat hänelle päätyneet. Oikeus piti kuitenkin Marian kertomusta täysin epäuskottavana ja järjettömänä. Olisihan ollut outo sattuma, että hän tuiki tuntemattomalta mieheltä Turun kadulla olisi saanut haltuunsa juuri ne samat pikarit, jotka vähän aiemmin oli varastettu hänen lähtöseudultaan. Maria tuomittiin ensikertalaisena varkaana saamaan 30 paria vitsoja, kolme lyöntiä parilta, kärsimään yhtenä sunnuntaina Pusulan kirkossa julkinen kirkkorangaistus sekä korvaamaan Suikialta varastamansa tavarat; korvauksena voitaisiin hyödyntää myös kultaiset korvarenkaat, jotka Maria oli ostanut Suikialta varastamillaan rahoilla. Mitä taas tuli uudelleen kadonneisiin kahteen hopeapikariin, Suikian isäntää kehotettiin kääntymään tuon poloisen vehmaalaisen vanginkuljettajan puoleen, jolta pikarit olivat joutuneet hukkaan.