tiistai 29. marraskuuta 2022

Sopimattomat silkkimyssyt


Näin joulun alla joku voi miettiä, mitä pukisi ylleen joulukirkkoon. Pari kolme sataa vuotta sitten asiaan piti kiinnittää ihan erityistä huomiota, nimenomaan siten, ettei vaan mennyt pynttäytymään liian hienoksi. Voimassa oli milloin minkäkinlaisia ylellisyysasetuksia, joilla koetettiin saada ihmiset käyttämään kotimaassa valmistettuja vaatteita ja pukeutumaan oman säätynsä ja arvonsa mukaisesti − ei siis liian ylellisesti. Mutta olivathan kauniit ja värikkäät silkkimyssyt kuitenkin kovin houkuttelevia päähineitä nuorille naisille! Vihdin ja Pusulan talvikäräjillä tammikuussa 1734 maaviskaali, korkeasti kunnioitettu herra Gustaf Johan Blåfiell ja nimismies Hans Söderman syyttivät useita naisia siitä, että nämä edellisenä joulupäivänä olivat käyttäneet kiellettyjä asusteita Vihdin kirkossa.

Rakuuna Niilo Enberg Hulttilan kylästä oli saapunut käräjille vaimonsa Anna Veinintyttären puolesta. Hän näytti oikeudelle kulunutta damastimyssyä, jossa oli musta silkkinauha. Mies myönsi, että myssy oli ollut hänen vaimollaan kirkossa, kertoi sen olleen vaimolla jo kauan aikaa ja pyysi siksi tällä kertaa armahdusta, vakuuttaen, ettei vaimo enää pukisi myssyä päähänsä.

Rusthollarin tyttären Maria Mikontyttären äiti Margareta Juhontytär, niin ikään Hulttilasta, oli tuonut näytille kukallisen silkkikankaisen myssyn, jota tytär oli käyttänyt.

Talollisen tytär Margareta Gabrielintytär Kotkaniemen Pietilästä oli tullut itse paikalle ja esitteli yksinkertaisen vihreän silkkikaulaliinan, jota sanoi lämmön vuoksi käyttäneensä kirkossa palttinaisen kaulaliinansa alla. Tämän lisäksi hänen myssyssään läikehti vanha silkkinauha.

Rusthollari Juho Mikonpoika Veikkolasta oli paikalla kahden kotona asuvan tyttärensä, Annan ja Margaretan puolesta. Isällä oli mukanaan kaksi puolisilkkistä myssyä, joilla hän myönsi tyttärien verhonneen kutrinsa, mutta väitti myös, että asiaa koskevassa kuulutuksessa oli ainoastaan kielletty torpparien ja sotilaiden vaimoja käyttämästä noita kankaita − rahvaan lapsista ei oikein ollut kuulutettu. Mutta kun oikeus todisti, että määräys kyllä oli selkeästi kuulutettu, ei Juho Mikonpoika voinut potkia tutkainta vastaan.

Rakuuna Juho Juhonpoika Veikkolasta näytti puolisilkkisen myssyn, jota myönsi vaimonsa Kirsti Niilontyttären käyttäneen.

Palveluspiika Liisa Heikintyttärellä Oravalasta oli nimismies Södermanin mukaan ollut uudenvuodenpäivänä kirkossa päänsä peittona sininen silkkimyssy, mutta sen sijaan tyttö oli tuonut oikeuteen näytille punaisen palttinamyssyn, jota väitti mainitussa tilaisuudessa käyttäneensä. Nimismies sanoi todistavansa toisin.

Rusthollarin tytär Kaarina Eerikintytär Sukselasta oli kaunistautunut kirkkoa varten kukallisella puolisilkkisellä myssyllä, jota hänen äitinsä Beata Yrjöntytär nyt näytti oikeudelle. Ja hännänhuippuna roikottivat myös palveluspiika Riitta Juhontytär Sukselasta ja talollisen tytär Anna Juhontytär Siiriltä hyppysissään kiellettyjä myssyjään. Kaikki läsnäolevat pyysivät oikeudelta tällä kertaa anteeksiantoa ja armahdusta, luvaten vastedes varoa syyllistymästä moiseen. Mutta maaviskaali Blåfiell − jonka oma vaimo ehkä käyskenteli kiireestä kantapäähän silkkiin verhoutuneena, mutta luvan kanssa − oli toista mieltä: naiset oli syytä tuomita, jottei vastaava enää toistuisi. Ensikertalaisinakaan heitä ei voinut välttää tuomitsemasta kahdeksan päivän vankeuteen vedellä ja leivällä, minkä lisäksi he menettivät ylelliset myssynsä kruunulle. Kenen päähän ne sitten mahtoivatkaan päätyä?

Lähde: Raaseporin tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - II KO a:34 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1734-1734, jakso 59; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6726365706&aineistoId=658790645 / Viitattu 29.11.2022

Blogi jää nyt tauolle ajanpuutteen vuoksi − kiitos lukijoille (molemmille) ja palataan taas joskus asiaan!

sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Risainen nenäliina ja muuta mukavaa


Isäni kaiveli taskustaan nuhjuisen nenäliinan näyttääkseen sitä minulle, ennen kuin heittäisi sen roskiin. Nenäliina oli rikkikin, mutta eihän se roskiin päätynyt. Punaisella kirjailtu K-kirjain paljasti rievun olevan toodella vanha. Ei muuta kuin pesupussiin ja pyykinpesukoneen käsinpesuohjelmaan muun sopivan pyykin seassa!

Sukututkimuksen myötä olen kiintynyt myös vanhoihin rääsyihin. Joku kirjoitti jossain, että jos paperi on säilynyt viisikymmentä vuotta, sitä ei saisi heittää pois. Siinä on vinha perä ja sama pätee mielestäni myös vanhoihin tekstiileihin. Olkoonkin virttynyt, risainen ja lähtemättömien tahrojen kyllästämä, luonani se on toistaiseksi turvassa.

Ei kenties aivan Marie Kondon oppien mukaista − tai ehkä sentään! Konmarittajahan heittää pois tavaran, joka ei tuota iloa. Minulle nuo kulahtaneet kudonnaiset vielä tuottavat iloa, joku saa sitten viskata ne menemään minun jälkeeni. Onneksi en ole silloin näkemässä.

Nenäliina pyörii vielä pyykkikoneessa. Kaivan esiin muuta mukavaa arkun kätköistä. Ehkä rakkaimpia kangasvanhuksiani on mummilta saatu soikea tarjotinliina, jota ei enää uskaltaisi pestä. Punainen lanka, jolla pikkulinnut ja kukkiva oksa on kirjottu, on vuosikymmenten saatossa osaksi kulunut pois.

Toisen samankokoisen tarjotinliinan kirjonta on säilynyt paljon paremmin.


Pienessä, linnuin ja lehdin kirjotussa pannumyssyssä on ikivanhoja tahroja. Kukahan ne on siihen loiskuttanut ja minkälaisen kahvihetken yhteydessä? Ja mitä lajia ovat linnut?


Liestyneen liinavaatevarastoni helmiä on eräs ihmeen ehjänä säilynyt liinanen, jossa on kauniita kuvioita. Sattumalta huomasin aikanaan, että sen jokaisesta nurkasta löytyy vuosiluku 1810. Pidin silloin aivan ihmeellisenä, että niin vanha liina olisi säilynyt. Kun Antiikkia, antiikkia -ohjelma vieraili lähitienoolla, jonotin Wenzel Hagelstamin pakeille selvittääkseni, voiko liina todella olla niin vanha. Wenzel ei riepua hämmästellyt, totesipa vain, että tuollaisia ruokaliinoja on nähty 1700-luvultakin. Sain siis tietää, että kyseessä on ruokaliina!

Vuosiluku näkyy vain kun valo tulee oikeasta vinkkelistä. Kyllä se näyttää olevan 1810...

Silkinpehmoiseksi kuluneen pikkuliinan yli 200-vuotiseen taipaleeseen voi mahtua montakin omistajaa, huutokauppaa ja perinnönjakoa, niin ettei se ollenkaan välttämättä ole kulkenut koko aikaa omassa suvussani. On silti kiehtovaa pohdiskella, kuka tai ketkä kaikki sillä ovat vuosien varrella kastikkeiset suupielensä pyyhkineet.

Nenäliina tuli pyykistä ja sai silityksen. Riekaleinen, mutta ehdottomasti säilyttämisen arvoinen. Kukahan heistä on huolitellut reunat noin siististi, ja ommellut erikseen tekemänsä pienenpienen K-kirjaimen yhteen nurkkaan...

K niin kuin Kalle. Nyt voin halutessani niistää nenäni mahdollisesti samaan liinaan kuin isoisoisoisä omansa viime vuosisadan alussa...


torstai 29. syyskuuta 2022

Sukututkijan kolme toivomusta


Joskus on kiva leikkiä ajatuksella, että saisi esittää kolme sukututkimuksellista toivomusta, jotka sitten täyttyisivät. Saisi toivoa, että kolme jotakin vanhaa mielenkiintoista juttua löytyy − ei mitään mahdottomuuksia, mutta sellaisia, jotka muutenkin teoriassa voisivat löytyä. Mitä ne olisivat?

Heti tulee mieleen, että tässä tarvittaisiin sittenkin kaksi sarjaa. Lampun henki saisi luvan hankkia löytyväksi sekä kolme vanhaa valokuvaa että kolme jotain muuta kiintoisaa juttua.

Aijai, tämä on paljon jännempää kuin pohtia lottovoiton käyttökohteita...

Mitähän sitä toivoisi? Lisääkö 1800-luvun visiittikortteja, joita on suvussani vain tämä ja ihan jokunen muu...

Ensin ne valokuvat. Esivanhempani eivät olleet rikkaita säätyläisiä, joten ikivanhojen dagerrotypioiden löytyminen heistä ei liene mahdollista. Ja tässähän piti muutenkin olla realisti − ei siis sellaista toivetta, että esi-isäni Kaapo ihmeellisesti paljastuisi ikätoverinsa Louis Daguerren kamuksi ja koekaniiniksi, jonka potretti vuodelta 1815 putkahtaisi esiin ullakoltamme mullistaen valokuvauksen historian... Ei. Mutta mahdollisuuksien rajoissa kenties voisi olla, että sukulaisiani olisi käynyt valokuvassa 1860-luvulla.

Ensiksi toivoisin siis vanhaa valokuvaa vuodelta 1866, jolloin esivanhempani Kalle ja Sofia menivät naimisiin. Kuva voisi olla otettu hääjuhlan aikaan morsiamen kotona Pälkäneellä. Tuossa hienossa potretissa olisi tietenkin keskellä morsiuspari. Näen mielessäni heidät siinä vähän samanlaisina kuin Minna Canthin puolisoineen tutussa 1860-luvun kuvassa (vaikka esi-isäni Kalle ei kai olisi niin musta- ja isotukkainen kuin herra Canth?). Nuorenparin ympärillä olisivat sekä sulhasen että morsiamen vanhemmat, sisarukset ja muuta lähisukua. Valokuvaa reunustavaan laajaan pahvikehykseen olisivat jo avuliaat aikalaiset tarkoin merkinneet, kuka kukin on, niin ettei siitä olisi mitään epäselvyyttä. Kas tuossa Kallen siskot, tuokin varhain lapsivuoteeseen kuollut Matilda, josta ei muuta kuvaa ole olemassa... Ja Kallen vanhemmat, vanhaemäntä Maija Leena, joka kohtapiakkoin koittavana nälkävuonna 1867 kuolee lavantautiin... Ja itse vanha vaari Jooseppi Simonpoikako se siellä takarivissä kurkkii? Saatiin siis kuva 1700-luvulla syntyneestä sukulaisestakin!

Toiseksi kuvaksi toivoisin Kallen ja Sofian perhekuvaa 1870-luvulta, tarkemmin sanoen vuodelta 1878. Kuva olisi otettu ulkona, ja siinä olisi näkyvissä pihapiiriä ja ennen kaikkea vanha asuinrakennus, jonka tilalle seuraavana vuonna aletaan tehdä uutta pytinkiä. Kuva olisi kesältä, joten siinä olisi mukana myös viisivuotias Aina Sofia, joka syksyllä kuolee punarokkoon...

Kolmas toivomuskuva olisi sitten syksyltä 1891, jolloin perheessä vietettiin vanhimman tyttären Annan häitä. Se olisi jo otettu sisällä talossa, salissa, ja aika hyvin onnistunut, vaikka valokuvaaminen sisätiloissa kotioloissa tuohon aikaan taisikin olla haasteellista. Koko perhe kaikkine lapsineen olisi kokoontunut kuvaan hääparin ympärille, kaikkien nimet olisi taas merkitty muistiin selkeästi, ja lisäksi kuvasta näkyisi hyvin, miltä huoneessa näytti 130 vuotta sitten. Sitä paitsi joku aikalainen olisi vielä hennosti värittänyt kuvaan pukujen ja seinäpaperien oikeita sävyjä.

Entä sitten ne kolme muuta vanhaa juttua valokuvien lisäksi?

Toivoisin, että joku olisi aikanaan kysellyt ja kirjoittanut muistiin isoisoäitini lapsuusmuistoja, ja nämä löytyisivät yks kaks jostain. Herranjestas, siellähän ne on olleet autotallissa pahvilaatikossa kaikki nämä vuodet, ja nyt vasta muistin... Jostain syystä isoisoäitini eli mamman (s. 1892) lapsuus Hollolassa kiinnostaisi minua kovasti. Pieniä häivähdyksiä siitä on tavoitettavissa hänen nuoremman siskonsa kirjoittaman runon kautta, jonka ilokseni löysin Hollolan kotiseutukirjoista. (Nuo mainiot hollolalaiset! He ovat ymmärtäneet ajoissa ryhtyä tuumasta toimeen.) Runossa mainitaan lehmitarhojen rakentelu tallin sivussa, porttivahtina toimiminen, lumiset talvet ja joulukirkkomatkat... Mutta olisipa hauska saada tietää vielä mamman omakohtaisia muistoja lapsuuskodista, vanhemmista, sisaruksista, lasten leikeistä...

Toiseksi saisi jostain löytyä suvun 1800-luvun lopun kirjeenvaihtoa. Siihen aikaan osa isoisoisäni sisarusparvea kävi koulua Helsingissä. Kodin ja Helsingin väliä kulkivat siis taatusti kirjeet ahkerasti kertoen kummankin puolen tapahtumista ja kuulumisista, mutta ainoatakaan kirjettä ei ole säilynyt. Selaillessani Mary Gallen-Kallelan elämäkertaa viherryn kateudesta lukiessani kuvauksia taiteilijaperheen kirjeiden säilömästä arjesta hillosipuleineen ja survottuine puolukoineen, syyspyykkeineen ja leipomispäivineen. Merkkihenkilöiden kirjeenvaihdot on tarkoin säilytetty, mutta miksi, oi miksi tavalliset pulliaissukulaiseni tai heidän jälkipolvensa eivät ole säilyttäneet omiaan? Missä vaiheessa kirjeet on heitetty pois?

Vintin lattialankkujen raosta on löytynyt 1880-luvun nuottivihkokin, mutta miksi ei ainuttakaan sen ajan kirjettä?


Kolmannen (tai no siis kuudennen) toiveen kohdalla haaveilu alkaa jo vähän väsyttää. Olisihan näitä. Tyynen päiväkirja (Tyynestä vähän täällä), mummin Jooseppi-isän muistelmat jäälauttaseikkailustaan, 1700-luvun talonkatselmuspöytäkirja perinpohjaisin selostuksin tuolloisen talonväen olemuksista ja luonteenlaaduista, esiäiti Maria Matintyttären perukirja täydellisin vaatekappalekuvauksin (oliko hänellä punainen, vihreä, musta vai minkä värinen verkahame?)... Noinkohan koskaan osuvat haaviin.

Ja samalla huomaan olevani onnellinen siitä, miten mahdottoman paljon mielenkiintoista vuosien varrella kuitenkin on jo löytynyt. Paljon enemmän kuin nuorena osasin toivoa. Ja vielä tulee löytymäänkin. Jos ei nyt juuri noita nimenomaisia juttuja, niin kuitenkin jotain. Se on varma se!

Kuluneena kesänäkin löytyi jotain mielenkiintoista, tämä esiäitini Edlan ja hänen tyttärensä Alman kiveä vailla oleva hautapaikka Hollolan kirkon hautausmaan "takamaalla". Alman, josta jo aiemmin olenkin kertonut ja josta minulla ei ole valokuvaa. Niin, se olisi kanssa yksi toive 


lauantai 10. syyskuuta 2022

"Omituinen murha Hollolassa" 100 vuotta sitten


Satavuotispäivä muistui mieleen, vaikka se ikävä sellainen olikin. Syyskuun toisena päivänä 1922 isoisosetäni syyllistyi Hollolassa henkirikokseen, josta Etelä-Suomen Sanomat uutisoi 5.9.1922 otsikolla "Omituinen murha Hollolassa" ja johdatteella "Mies ampuu naisen senvuoksi, että tämä 'haukkuu' toisia ihmisiä".

Lauantai-iltana klo 9 tienoissa ammuttiin Järventaustan Yli-Uotilassa ompelijatar, nykyisin kunnanhoitolainen, Aurora Keskinen, eli n.s. Kuuro-Ruusa.

Asian kulku kokonaisuudessaan on seuraava:

Mainitun päivän iltana oli kylän väkeä postia odottelemassa kylän raitilla, niiden joukossa tal. Emil Keskitalo Pennalan kylästä. Vähän ajan kuluttua lähti Keskitalo yhtäkkiä pyörällään Uotilaa kohden, missä Aurora Keskinen oli viettänyt viikon päivät, kutsuttanut hänet ulos ja heti tämän saavuttua pihamaalle ampunut, arvattavasti aivan läheltä, vasemmalle puolen rintaa, jolloin Keskinen oli heti vaipunut kuolleena maahan.

Laukauksen kuultuaan oli talon väki rientänyt paikalle, nähden ainoastaan teon tuloksen, mutta ampujaa ei kukaan nähnyt. Heti hälytettiin paikalle kyläläisiä ja suojeluskuntalaiset ryhtyivät etsimään ampujaa. Tämä tavattiinkin kotoaan, mutta ollen jo muutama aika tunnettu hermostuneeksi mieheksi ei häntä ryhdytty yöllä pidättämään, vaan pitivät miehet vahtia yön ja aamulla vangittiin hänet konstaapeli Lähdemaan avulla vastarinnan jälkeen. Saman päivän aamuna vietiin hänet poliisiasemalle.

Mitään varsinaista syytä murhaan ei tiedetä olleen, vaan arvellaan sen johtuneen murhaajan viimeaikaisesta hermostuneisuudesta.

Polisitutkinnossa on Keskitalo kertonut tehneensä murhan siitä syystä, että murhattu aina "haukkuu toisia ihmisiä", jonka vuoksi hän tällä kamalalla tavalla tahtoi tehdä siitä lopun.

Murhaaja, joka lienee heikkomielinen, on nuori, n. 30 v. ikäinen mies.

Uutisessa on muutama pikkuvirhe: Emil Keskitalon kotikylä ei ollut Pennala vaan Pinnola, ja rikoksen uhriksi joutunutta Aurora Keskistä kutsuttiin Ruuraksi eikä Ruusaksi.

Tiedossani ei ole valokuvia Aurora Keskisestä, mutta Emil Keskitalon kuvia minulta löytyy. Kaksi nuoruudenkuvaa on otettu valokuvaamossa Lahdessa, ja niissä poseeraa tyylikäskuontaloinen herra, jonka tulevaisuutta ei vielä arvaisi niin kovin synkeäksi.

Emil Keskitalo (1889-1943)

Aikanaan sukututkimusta aloittaessani en tiennyt Emilistä mitään. Kun kyselin hänestä vanhoilta sukulaisilta, eivät hekään tuntuneet tietävän juuri mitään. Se oli merkillistä, sillä sukututkimusta varten hankkimani virkatodistuksen mukaan Emil oli kuollut niinkin myöhään kuin vuonna 1943. Hänen olisi siis hyvinkin luullut säilyneen sukulaisten muistoissa. Mutta silti vaikutti siltä, ettei kenelläkään ollut omakohtaisia muistikuvia hänestä ja − niin, ettei kukaan edes muistanut tavanneensa häntä. Häneen tuntui liittyvän jotain kummallista.

Pikku hiljaa minulle muodostui käsitys, että salaperäinen Emil oli kärsinyt terveysongelmista, ja luultavasti vielä tarkemmin sanoen mielenterveysongelmista. Emil oli lopettanut kotitilansa viljelyn 1920-luvulla ollessaan vielä nuorehko mies, ja tila oli siirtynyt vieraalle. Tiedonmuruja kertyi vähitellen. Oli huhu, että Emil olisi seonnut päästään kihlauksensa purkaannuttua. Oli jonkun sukulaisen lausahdus: "Kyllähän puhuttiin, että Emil soitti siellä tyhjässä talossa…" Ja oli erään aikalaisen päiväkirjamerkintä, jonka mukaan Emilin päässä olivat ruuvit olleet höllällä, mutta soittotaitoisena hän oli säestänyt urkuharmoonilla, kun nuoret olivat tanssineet.

Emil oli kuollut sota-aikana ja mummini muisteli, kuinka isoisoäitini oli tuolloin lähtenyt käymään veljensä hautajaisissa, palannut kotiin jonkinlaisen suurehkon rahasumman kanssa ja kertonut olleensa matkalla peloissaan, ilmeisesti siitä että hänet ryöstettäisiin tai rahat joutuisivat muuten hukkaan.

Historiallinen sanomalehtiarkisto paljasti sitten lopulta, vasta 2010-luvulla, Emilin arvoituksen minulle. Kun hakusanat osuivat kohdalleen, putkahti esiin uutisia tuosta syyskuisen lauantai-illan kauheasta tapauksesta vuonna 1922.

Uutinen Lahti-lehdessä 5.9.1922.


Täytyihän tästä tapauksesta muutamien vanhojen sukulaisteni olla hyvinkin perillä. Mutta kun asiasta oli jo niin kauan vaiettu eikä siitä enää moni tiennyt, eivät he halunneet paljastaa ikävää totuutta − varsinkaan sukututkimusta aloittelevalle nuorelle tytölle, näin arvelen.

Olen ihan muistavinani vanhan sukulaiseni katseen, kun kysyin Emilistä − eikö se suuntautunutkin jonnekin ohitseni hiukan vaivautuneen näköisenä, ennen kuin hän vastasi ettei tiedä, ettei muista... vaikka tunnistikin epäröimättä Emilin useista valokuvista.

Emil Keskitalo otettiin kiinni Aurora Keskisen surmaa seuranneena aamuna, paikkakunnalla säilyneen muistitiedon mukaan kotitalonsa riiheltä. Hän ei sen jälkeen enää koskaan palannut kotiinsa Hollolaan, ja kotitalo siirtyi pian toisen suvun omistukseen. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti 25.8.1923:

Talollinen Emil Keskitalo oli syytteessä noin vuosi sitten Hollolan pitäjän Pinnalan kylässä tapahtuneesta Ruusa Keskelän eli Kuuro-Ruusan taposta. Oikeus tuomitsi Keskitalon yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä ja syyntakeettomana maaherran toimenpiteitten varaan.

Ilmoitus Etelä-Suomen Sanomissa 26.2.1924.

Emil Keskitalo vietti loppuelämänsä mielisairaalassa. Sukulaiseni on löytänyt arkistojen kätköistä sivukaupalla häneen liittyvää aineistoa, sen seassa hänen myöhempinä vuosina kirjoittamiaan kirjeitä. Niissä Emil pyytää kotiväkeä lähettämään tarpeellisia tavaroita, kertoo hoitavansa vankipotilaita ja odottaa äitiä hakemaan itseään kotiin. Äiti oli kuollut vuosia aikaisemmin, mutta sitä Emil ei muistanut tai ehkei sitä hänelle koskaan kerrottu. 

Eivätkä kirjeet päätyneet kotiväelle, vaan hautautuivat arkiston uumeniin...

Rakkaat kotiväet! Lähestyn teitä pitkästä aikaa muutamalla rivillä ja saan ilmoittaa että olen voinut entiseen tapaan. Hullummin on ikävä ollut kahvipöytään ainaisen kahvikissan.

Pyydän lähettämään itselleni tupakka rahaa 50 mk jos suinkin passaa tai ainakin 20 mk. Vankipotilaita hoitaissani tarvitsisin täällä jonkun laisia tavaroitani jotka olisin tahtonut oitis lähettään postipakettina. Mustan ravatin. 2 paitaa valkealla kääntö kauluksella. Valkea päisen parta veitsen, alunakiven, hammasharjan ja lyijykynän.

Tiedän kyllä että kotiseudun työväki otottaa minua esimieheksi. Vaan minä koitan sovittaa niin hyvin kuin suinkin. Sanokaa tutuille terveisiä! Emil Keskitalo.


 

maanantai 29. elokuuta 2022

Hellästen haudalla


Muistan jo lapsena katselleeni tuota "hassua" hautaa Pusulan hautausmaalla. Kaksi samanlaista rautaristiä vieretysten ruohokummulla, jota ympäröi rautakettinki. Toisesta rististä tavasin nimen, joka sekin tuntui lapsesta jollain tavalla ihan kummalliselta: Julia Hellänen.

Sittemmin näitä kettingein ympäröityjä hautoja on tullut vastaan siellä sun täällä, niin että eiväthän ne mitenkään harvinaisia ole. Lohjan Pyhän Laurin kirkkomaallakin niitä on vilisemällä. Pusulan hautausmaalla kettinki on kumminkin erikoisuus, minkä vuoksi Hellästen hauta pistää aika varmasti siellä tallustelevan silmään.

Haudassa lepäävät leipurimestari Henrik Johan Hellänen, ent. Helenius (1849-1889) ja hänen vaimonsa Julia Aurora Constance Hellänen, o. s. Carlstedt (1830-1892).


Julia Hellänen oli syntynyt Somerniemen Palikaisten kartanossa. Hänen vanhempansa olivat luutnantti Otto Carlstedt ja Ebba Charlotta Bremer. Alun perin kirkonkirjat mainitsevat tyttärellä kokonaista neljä nimeä, Henrika Julia Aurora Constance, mutta jossain vaiheessa Henrika tipahti pois. Kirkonkirjojen mukaan "ryökinä" eli neiti Julia Carlstedt muutti Somerniemeltä Pusulaan kesäkuussa 1878.

Pusulan vihittyjen luettelon mukaan leipuri, nuorimies Henrik Juhani Helenius vihittiin avioliittoon luutnantin tyttären Julia Aurora Constance Carlstedtin kanssa 15. elokuuta 1878. Sulhanen oli tuolloin 28 vuoden ja morsian 48 vuoden ikäinen. Nurmijärvellä syntynyt Henrik Helenius oli muuttanut Pusulaan vain hieman morsiantaan aikaisemmin niin ikään Somerniemeltä, joten pariskunta lienee tutustunut toisiinsa Somerniemellä. Tässä vaiheessa Helenius oli vielä leipurinkisälli, mutta ennen pitkää hänen tittelinsä muuttui leipurimestariksi.

Leipuri ilmoitti nimensä muutoksesta Uudessa Suomettaressa 5.5.1882: "Ennen olen ollut Henrik Johan Helenius. Tästä lähin on nimeni oleva H. J. Hellänen."


Helläsen pariskunta asui vuosina 1881-1884 Vihdissä, mutta palasi sitten Pusulaan. Pusulan kirkonkirjoissa heidät luetellaan kirkonkylän Anttilan talon väkeen kuuluvina niin ennen Vihtiin muuttoa kuin sieltä paluun jälkeenkin. Rouva Hellänen puhui äidinkielenään ruotsia, mutta leipuri oli suomenkielinen.



Henrik Helläsen leipurinammatti tuntuu mielenkiintoiselta. Mihin tarvittiin leipurimestaria 1880-luvun Pusulassa, pienessä maalaispitäjässä ja pienessä kirkonkylässä, kun joka huushollissa taatusti leivottiin itse? Kodeissa taidettiin kylläkin leipoa enimmäkseen vain perinteistä ruisleipää. 1800-luvun lopulla leivonnaisten kysyntä Suomessa kasvoi yleisesti, ja maaseudullakin haluttiin jo ostaa jotain vähän erikoisempia tuotteita, kuten ranskanleipää, rinkeleitä ja piparkakkuja. Niitä saattoivat kirkonkylän kauppapuoditkin hankkia myyntiin leipurilta. Ei sovi unohtaa sitäkään, että Julia-rouva oli varakasta sukua, ja säätyläiset popsivat herkkuja tavallista kansaa ahkerammin − ties minne kaikkialle Helläsen paakkelsseja tilattiinkaan.

Leipurimestarilla oli varmaan myös kisälli ja oppipoikia ammattiin perehtymässä. Ehkä Pusulan naisväkeäkin kävi Helläsellä tutkailemassa, miten leivinhiivaa käytetään taikka kuinka pikkuleipien valmistus onnistuisi kotioloissa.

Leipuri Helläselle soivat kuitenkin kuolon kellot aivan liian aikaisin. Maaliskuun 1. päivänä 1889 hän menehtyi "ummetautiin" eli ummetukseen 39 vuoden ikäisenä.

Henrik Helläsen kuolinilmoitus Uudessa Suomettaressa 3.3.1889.

Leskirouva Julia Hellänen puolestaan menehtyi keuhkokuumeeseen 62 vuoden iässä joulukuussa 1892. Vähän ennen kuolemaansa hän oli muuttanut asumaan Karisjärven Kolkkalan Jokiniemen torppaan.

Julia Helläsen kuolinilmoitus Uudessa Suomettaressa 13.12.1892.


Julia Helläsen hautarististä on aikojen saatossa irronnut yläkoriste sekä alaosan reliefi, alakuloinen naishahmo ruukkuineen. Muistelen, että lapsuudessani reliefi oli vielä paikoillaan, tai taisi nojata irrallisena ristiä vasten. Nyt sitä ei enää näy. Vai olisiko se tuolla heinikon kätkössä jossain... Leipurin ristissä nämä vielä ovat paikoillaan.

Ja nyt taas hieman kismittää, että minulla ei ole valokuvia tästä pariskunnasta. Sellaisia lienee kyllä olemassa. Parikymmentä vuotta sitten näin tuttavani albumissa kuvakopion leipuri Helläsestä. Asia ei silloin kiinnostanut minua niin paljoa, että olisin pyytänyt saada teettää itselleni kopion tuosta kuvasta. Nyt tuttavani on kuollut ja kuvakopio kadonnut. Hän oli sen kuitenkin teettänyt jonkun omistamasta alkuperäisestä kuvasta, joten jollakulla on yhä (ehkä) leipuri Helläsen kuva olemassa... Muistikuvissani leipuri oli 1880-luvun tyyliin parrakas ja pönäkkä, kuten leipurille sopii, vai muistankohan väärin... Olisipa hauska saada tuo kuva käsiinsä.


perjantai 19. elokuuta 2022

Vanhoja kuvia Hollolan Pinnolasta


Isoisoäitini vanhojen valokuvien joukossa on muutama hänen synnyinkylässään Hollolan Pinnolassa otettu kuva vuodelta 1919 tai niiltä paikkeilta.

Kuvien ajoittamisessa auttaa se, että tämä ensimmäinen kuva on lähetetty postikorttina isoisoisälleni 6.7.1919. Takana lukee: "Hyvät omaisemme! Tervehtämme teitä kaikki yhteisesti. Äiti tulee sinne 14 p. ensi lauvantaina ja pyytää hevosta päivä junalle. Poutaista heinän teon aikaa. Emil"

Pinnolan Keskitalon väkeä ja lähisukua kesällä 1919. Keskellä takana seisomassa talon isäntä Emil Keskitalo (1889-1943) ja keskellä penkillä istumassa tummassa puvussa hänen äitinsä, vanhaemäntä Edla Keskitalo (1856-1928). Heidän vasemmalla puolellaan Jalmari ja Lyydia Ylitalo poikineen, ja oikealla puolella Albert ja Siiri Keskitalo Irja-tyttärineen.

Kuvassa keskellä istuva vanhaemäntä Edla Keskitalo oli siis tulossa vierailulle tyttärensä ja vävynsä luokse Pusulaan, ja hänet toivottiin noudettavan määräpäivänä 18 km päästä Högforsin juna-asemalta. Miten erilaista, pitkällistä ja hidasta olikaan siihen aikaan matkanteko, kyläily ja asianomaisista aikeista tiedottaminen! Tulosta ja kyytitarpeesta saatettiin ilmoittaa postikortilla, johon tuskin kerittiin saada vastausta ennen matkaanlähtöä.

Kuvaa katsoessa tulee väistämättä mieleen, että tuossa vaiheessa asiat olivat vielä hyvin tai ainakin paremmin. Isoisoisoäidilläni, 63-vuotiaalla Edlalla oli kylläkin jo varmaan huolta yhdestä pojastaan ja yhdestä tyttärestään, mutta seuraavalla vuosikymmenellä odottavista murhenäytelmistä, kuten Alma-tyttären hukuttautumisesta, ei ollut vielä tietoa.


Tämä kuva näkyy vaatteista päätellen otetun samalla kertaa edellisen kuvan kanssa eli kesällä 1919. Vasemmalla Emil Keskitalo, keskellä Niilo Piekkari ja oikealla Jalmari Ylitalo. Takana Pinnolan Ylitalon talo, jonka isäntänä tuolloin oli Niilo Piekkari (1896-1924). Mehiläisten hoitoa entisajan malliin on tässä meneillään. Henkilöt ja paikan on 1990-luvulla tunnistanut Mika Sirén.


Tämä kuva on Mika Sirénin arvelun mukaan Pinnolan Keskitalon pihasta, mahdollisia paikkoja lienevät myös Ylitalon taikka Järventaan Piekkarin piha. Takana seisovat Elis Piekkari, viulua soittava Niilo Piekkari sekä Emil Keskitalo. Istumassa tuntematon poika, Helmi Pere ja Elli Pere. Pihamaata tonkivat siat ovat mukavasti päässeet mukaan potrettiin. Koira on varmaan ollut hanakka puremaan, kun on kuonokopan tapaista laitettu. Tämän kuvan henkilöitä ovat tunnistaneet Pauli Helén ja Mika Sirén.


Pinnolan Keskitalo talviseen aikaan. Hevosta ohjastava mies on jäänyt tunnistamatta, mutta takana reessä istumassa ovat sisarukset Emil Keskitalo ja Hilma Juvankoski o. s. Keskitalo. Kuva on vuoden 1920 paikkeilta. Isoisoäitini Hilma asui jo tässä vaiheessa Pusulassa, mutta on tullut kotipuoleen käymään. Ehkä tässä ollaan lähdössä viemään häntä paluumatkalle lähimmälle juna-asemalle?


Kenellähän olisi tämä kuva alkuperäisenä? Olisi niin mukava saada tästä parempi versio. Kuva on siepattu Mika Sirénin kirjoituksesta Viisivuotiaan sota-ajan kokemuksia vuodelta 1918, joka sisältyy Hollolan kotiseutukirjaan numero 2. Kirjassa kuvateksti kuuluu: "Pinnolan Keskitalo vuonna 1917. Pihan puolella istuu vanhaemäntä Edla Keskitalo, karjapihan raittia astelee isäntä Emil Keskitalo."


sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Keltainen pilvi heinäkuussa 1880


Sukututkimushupsuna juutuin suurella hartaudella lukemaan yhä uudelleen ja uudelleen eräitä sivuja Helvi Hämäläisen romaanista Sarvelaiset (WSOY 1947). Kirjan loppupuolella Lauri Sarvelainen kurkottaa ahnaasti kohti sukunsa menneisyyttä Karoliinan, suvun vanhan lastenhoitajan muistikuvien kautta.

Karoliina muisti lumimyrskyjä, jotka olivat raivonneet kuusikymmentä vuotta sitten, hän muisti ukonilmoja ja rankkasateita viisikymmentä vuotta sitten, − joku oli syntynyt silloin tai joku vieras oli tullut…

Vanhan Karoliinan muistot liittyvät kiinteästi lastenhoitoon ja arkisiin asioihin, joiden parissa hän on elämänsä viettänyt. Lauri Sarvelainen toivoisi kovasti Karoliinan muistavan myös vähän merkittävämpiä, "tärkeämpiä" asioita.

He olivat istuneet kahvipöydässä silloin kun tuli tieto Aleksanteri toisen murhasta, − ah, mitä sitten… sanoiko kukaan mitään, kalpenivatko he, syntyikö äänettömyys… − Elli alkoi huutaa ja minun käskettiin viedä hänet lastenhuoneeseen, hän sai silloin hampaita…

Ja kuitenkin myös niissä pikkuasioihin ja vähäpätöisiin arjen tapahtumiin liittyvissä muistikuvissa on jotain oudon kiinnostavaa silloin, kun ne ovat peräisin kaukaa menneisyydestä. Kuinka tuttua...

Karoliina sanoi: − Pietari Sarvelainen istui käsi poskella hiilloksen eteen vedetyllä tuolilla, kun menin kertomaan, että Mikossa ja Hannassa oli tuhkarokko… ne saivat sen marraskuussa 1889… Liki kuusikymmentä vuotta sitten käsi poskella hiilloksen edessä… oliko asento oikeastaan mitään arvokasta muistettavaa, mutta Karoliina muisti sen ja tuntui kummalliselta… tuollainen asento, istuminen käsi poskella ei tietenkään ollut mitään, mutta kun se oli tapahtunut liki kuusikymmentä vuotta sitten ja kun sen saattoi joku kertoa…

On niin mielenkiintoista se, mitä asioita ihminen jälkeenpäin, kauan jälkeenpäin muistaa ja se, mitä asioita hänestä itsestään kauan jälkeenpäin muistetaan.

Mieleen tulevat kaikki ne kerrat kun sukututkimusta aloittaessani 1990-luvulla haastattelin vanhaa ihmistä koettaen onkia esiin kaikkia mahdollisia tietoja ja muistoja jostakusta, joka oli kuollut kauan kauan sitten, haastateltavani ollessa lapsi. Viimeisiä mahdollisia rippeitä, jotka vielä olisivat tavoitettavissa ja talletettavissa, vanhuksen muistoja jostakusta, jonka hän oli lapsena tavannut… Minua kiinnosti kovasti vuonna 1914 kuollut isoisoisäni ensimmäinen vaimo Tyyne. Tapasin kaksi ihmistä, jotka muistivat hänet. Toinen oli ollut nelivuotias, toinen seitsenvuotias Tyynen kuollessa.

Nelivuotias muisti: kuinka hän kerran isänsä kanssa oli tullut kotitalooni käymään, oli ollut kylmä ilma, ja Tyyne oli ottanut häntä, pikkutyttöä, kainaloista kiinni ja juoksuttanut muurinnurkkaan lämmittelemään.

Tämä oli jonkin aikaa ainoa muistitieto tai muistikuvatieto, mitä minulla oli Tyynestä tai tilanteesta, jossa Tyyne oli ollut mukana. Lapsen muistikuva nyt jo yli sadan vuoden takaa. Se ei ole minkään arvoinen rahallisesti, mutta tuntuu kultaakin kalliimmalta.

Mitä Tyyne olisi tuumannut, jos hänelle olisi tuona hetkenä, hänen juoksuttaessaan tyttöä kainaloista, joku sanonut että tämä, juuri vain tämä on nyt se hetki, joka sinusta sadan vuoden päästä tiedetään? Sillä tämä jää tuon pienen lapsen mieleen ja hän se vielä kertoo tästä.

Tyyne Linnakivi (1890-1914) kävi valokuvattavana vuonna 1908.


Seitsenvuotiaalta sain jokunen vuosi myöhemmin vähän lisää muistitietoa. Tyyne oli ollut hänen muistamansa mukaan vilkas ja puhelias, iloinen ihminen ja innolla mukana pyhäkoulussa, jota talon vanhaemäntä pyhäisin piti lähitienoon lapsille sivurakennuksessa. Tyyne oli ollut apuopettajana läsnä miltei joka pyhä − vaikka joskus kirkonkylästä olikin soitettu ja pyydetty Tyyneä jonnekin, ja hänen oli pitänyt lähteä kesken pois.

Eihän se ollut niin kovin erikoista... Mutta sittenkin, siellä jossain 1910-luvun alkupuolella puhelin soi talon puolella, Tyyneä juostaan hakemaan, hänen täytyy lähteä kirkolle. Arvaisitko taas Tyyne, että tämäkin sinusta myöhemmin tiedetään, tämä kirkolle lähtö kesken pyhäkoulun, mutta ei paljon muuta, ei edes sitä miksi sinne oikein piti lähteä eikä mitään oleellista siitä mitä milloinkaan muina päivinä, viikkoina tai vuosina teit ja ajattelit…

Kotitaloni vanhasta torpparista, joka kuoli vuonna 1925, oli jäänyt vuonna 1919 syntyneen isosetäni mieleen muistikuva, jossa torppari jonakin keväänä nosteli väentuvassa idätettyjen perunoiden laatikoita. Ei muuta. Mitä hän olisi ajatellut, jos hänelle tuolloin olisi sanottu: 90 vuoden kuluttua sinusta muistetaan vain tämä, kun nyt nostelet näitä laatikoita täällä… Tuo pikkupoika tuossa muistaa ja kertoo tästä silloin, vanhana miehenä, ja joku vielä kirjoittaa muistiinkin.

Varmaan torppari olisi tuhahtanut ja puistellut päätään. Ja jatkanut laatikoiden nostelemista.

Emme arvaakaan sitä mikä hetki ja väläys meistä jää pysyvästi jonkun mieleen, emmekä sitä, mikä harva niistä hetkistä kauan myöhemmin ehkä kerrotaan eteenpäin, jonkun nykyisen lapsen, silloisen vanhuksen toimesta, ja ehkä, ehkä jopa vielä kirjoitetaan muistiin… Mahdollisesti jokin aivan yhdentekevä hetki, joka meiltä unohtuu tuota pikaa, ja voisimme mielellämme kertoa elämästämme ja vaiheistamme monta paljon kiinnostavampaa ja arvokkaampaa asiaa, jos vain olisimme niitä kertomassa…

Sukukirjaa kirjoittaessani ajattelin: jos nämä ihmiset, joista kirjoitan, nyt saisivat tämän luettavakseen, he ihmettelisivät: miksi olet kirjoittanut tuosta, eihän se ollut yhtään tärkeää tai olennaista. Mutta tästä sinun olisi pitänyt kertoa − eikö tätä kukaan muistanut?

Ei muistanut.

Heinäkuussa 1880 oli ollut hyvin kummallinen pilvi, keltainen pilvi, Karoliina oli katsellut sitä ruokasalin ikkunasta odottaessaan toista palvelijaa kotiin. Hänellä oli ollut kiire ja hän oli ajatellut, ettei pilvi näyttänyt sadepilveltä. Se oli ollut kummallinen pilvi. Keltainen pilvi, yli viisikymmentä vuotta vanha… - - Entä silloin kerran, kun he hakivat sireenejä… Kuusikymmentäneljä vuotta sitten… Ruoho oli hyvin rehevää, ruoho ja sireenit, jotka olivat lakastuneet kuusikymmentäneljä vuotta sitten… Tietenkään ei sellaisella ollut mitään merkitystä, mutta oli viehättävää kuulla sellaista. Siitä päivästä kuusikymmentäneljä vuotta sitten ei erään ihmisen mieleen ollut jäänyt muuta kuin sireenien haku ja ruohon rehevyys…


perjantai 8. heinäkuuta 2022

Miksi laivuri Grandell lepää Pusulan kirkkomaassa?


Laivuri Aron Grandellin hautaristi Pusulan hautausmaalla on mietityttänyt minua. Onko Pusulassa asunut laivuri? Sana tuo mieleen täkäläisiä suuremmat vesistöt, vaikka onhan Hiidenvesi aika lähellä ja siellä on varmasti laivoja liikkunut jo ammoisina aikoina.

Laivurin hauta suhteellisen kaukana laivakelpoisesta vesistöstä.


Tämä laivuri Aron Grandell ei kirkonkirjojen mukaan koskaan kuitenkaan asunut Pusulan seudulla, vaan asiaankuuluvasti ihan meren tuntumassa. Hän syntyi vuonna 1816 Lemun kirkkopitäjässä Askaisten kappelin Palsalan kylässä talollisen Mikko Mikonpojan ja tämän vaimon Stiina Matintyttären perheeseen.

Alkuun nuori Aron Grandell palveli naapuritalossa renkinä, mutta kappas vain, 1840-luvulla hän jo purjehti Sofia-nimisellä reilun 16 lästin kaljaasillaan säännöllisesti Suomen ja Venäjän välillä. Tämä selviää Päiviö Tommilan kirjoittamasta artikkelista Turun ja Porin läänin talonpoikaispurjehtijoiden Venäjän-matkat 1840- ja 1850-luvuilla. Aron Grandellin kaljaasi kuskasi Venäjälle etupäässä silakkaa sekä halkoja ja voita. Tommila kirjoittaa:

Tallinna oli tietysti useampien pitäjien kauppakaupunki. Kenties tästä syystä lemulaiset eivät suunnanneetkaan matkojaan sinne, vaan Pärnuun, jonne Johan, Aron ja Salomon Grandellin ohella vain aniharva länsisuomalainen kippari eksyi.

Aron Grandellin vanhempi veli Johan ja nuorempi veli Salomon olivat siis mukana laivabisneksessä. Venäjän-purjehdus oli vilkkaimmillaan 1840-luvulla ennen Krimin sotaa.

Laivuri Aron Grandell näyttää olleen pitkään kirjoilla synnyinkylässään Askaisten Palsalassa. Hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä perustanut perhettä. Vuonna 1870 hän siirtyi asumaan Askaisten Toivaisten kylän Alistalon tilalle, jossa hänen vanhempi veljensä Johan oli tuolloin rusthollarina. Viimeiseen rippikirjaan Aron Grandellin kohdalle on kirjoitettu "lam" eli rampa. Kuolleiden luettelon mukaan hän kuoli halvaukseen 66 vuoden iässä vuonna 1883, ja hänet haudattiin kolmisen viikkoa kuolemansa jälkeen Pusulaan.

Mitä laivuri Grandell sitten oikein tekee Pusulan kirkkomaalla, tai siis kirkkomaassa, kun ei hän täällä asunutkaan? Vihjettä tarjoaa toinen valurautaristi saman hautausmaakäytävän varressa.

Laivurin veljen, Marttilan Knaapin rusthollari D. A. Randellin hauta.

Syksyllä 1840 Pusulan Marttilan Knaapin rusthollin isäntä Karl Stenberg menehtyi hengenahdistukseen 31 vuoden iässä. Hänen leskensä Maria Stenberg o. s. Landén solmi tammikuussa 1842 uuden avioliiton jahtivouti David Aleksander eli D. A. Randellin kanssa, joka oli syntyisin Lemusta ja samaa sisarussarjaa laivuri Aron Grandellin kanssa. Tässä siis yhteys: laivurin veli muutti Pusulaan!

Tässä on käynyt fiba. Pitäisi olla Landen eikä Lunden. D. A. Randellin ristin toiselle puolelle on valettu hänen vaimonsa nimi.


Ja lisää samaa Randellin/Grandellin perhettä tuli Pusulaan, kun Knaapin tytär ja D. A. Randellin tytärpuoli Eva Kristiina Stenberg solmi kesällä 1854 avioliiton lemulaisen laivuri Salomon Grandellin kanssa. Kaksi veljestä meni täten naimisiin toinen äidin, toinen tyttären kanssa. Kun rusthollari D. A. Randell keväällä 1855 kuoli keuhkotautiin (Maria-vaimo oli kuollut samaan tautiin jo pari vuotta aiemmin), jatkoi hänen pikkuveljensä Salomon Knaapin rusthollarina. Homma järjestyi hienosti, sillä laivajutut olivat Krimin sodan takia kovasti vaikeutuneet.

Salomon Grandell ei kuitenkaan ehtinyt hoidella Knaapin isännyyttä kovinkaan kauaa, sillä hän menehtyi tapaturmaisesti vain 29-vuotiaana marraskuussa 1858 pudottuaan tai kaaduttuaan aidanseipääseen (fall på en gärdesgårdsstör). Hänen hautamuistomerkkiään ei Pusulan kirkkomaalta löydy. Leski Eva Kristiina ja hänen seuraava miehensä Adolf Ferdinand Ahlstedt taas lepäävät aivan D. A. Randellin hautaristin vieressä.


Kaksi laivuri Aron Grandellin veljeä oli siis muuttanut Pusulaan. Vaikka molemmat kuolivat paljon ennen Aron-veljeään, jäi heidän jälkeläisiään asumaan paikkakunnalle, ja aikanaan joku järjesti niin, että myös Aron Grandell haudattiin Pusulaan Knaapin hautojen tuntumaan sukulaistensa lähelle. Olisiko rampa laivuri jopa viettänyt viimeiset aikansa Pusulan-sukulaisten hoivissa, vaikkeivät kirkonkirjat siitä kerrokaan?

Laivurin hautaristin vierestä sitten vasta mysteeriristi löytyykin, vallan erikoisen koristeellinen ja kruusattu, kauneimpia Pusulan hautausmaalla. Sen alle haudatun nimi on varmaan lukenut ristin keskiosan pyörylässä, mutta siinä ei enää näy kirjaimia. Kirkon rekisteritkään eivät ilmeisesti tarjoa valaistusta asiaan. Hmm!



perjantai 17. kesäkuuta 2022

Sofia Lindénin hautaristin luona



Monta vuotta sitten olimme Pusulan vanhalla ruumishuoneella jouluseimeä katsomassa. Kiviseiniä vasten nojasi joitakin vanhoja valurautaisia hautaristejä. Tavaillessani niiden nimiä hämmästyin ykskaks: yhdessä luki vuonna 1898 kuolleen esiäitini Sofia Lindénin nimi.

En ollut tiennyt, että Sofian haudalle oli aikanaan pystytetty rautaristi. Hänen nimensä kun löytyy hautausmaalta hautakivestäkin, samasta isosta pystypaadesta, johon on kaiverrettu myös hänen puolisonsa nimi ja muuta perhettä. Ilmeisesti risti on aikanaan poistettu, kun kivi on pystytetty, tai sitten se on myöhemmin tilanpuutteen takia otettu pois haudalta.

Silloin vuosia sitten ottamassani kuvassa ristin sakaroissa roikkui jouluseimiasetelman valaistuksessa käytetty jatkojohto, mikä näytti vähän hullunkuriselta. Siksi kävin nyt kuvaamassa ristiä uudelleen. Suntio apulaisineen oli ystävällisesti nostanut ristin valmiiksi hyvään kuvausasentoon.


Ruumishuoneen vanha tulisija ja Sofian risti.



Risti on yhdeltä kantiltaan vähän rikkoutunut.

Enkeli ojentaa voitonseppeleen taivaaseen saapujalle, jonka nimi on sulkakynällä kirjoitettu elämän kirjaan. Sellainenko lie reliefin viesti?

Ristissä on ylhäälläkin seppele ja sen alla teksti ”Tässä lepää rustitilallisen vaimo Sofia Linden”, vainajan syntymä- ja kuolin­ajat sekä viite Raamatun Filippiläiskirjeeseen, kohtaan joka oli suosittu myös ajan kuolinilmoituksissa: ”Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto.”

Kotona innostuin lukemaan lisää vanhoista hautaristeistä ja niiden hoidosta. Museoviraston Hautamuistomerkkien hoito -julkaisussa on mielenkiintoista tietoa vanhoista hautamuistomerkeistä ja muun muassa hyvät ohjeet valurautaristin puhdistukseen ja maalaukseen. Ristinhän ei olisi tarkoitus olla päältä ruosteinen, vaan himmeän mustaksi tai tummanharmaaksi maalattu. Eipä nyt kuitenkaan taida tulla ryhdyttyä tämän ristin kunnostustyöhön ainakaan lähiaikoina.

Lopuksi kuva tästä hautaristin kohdehenkilöstä, Sofia Lindénistä, joka syntyjään oli Sofia Benjamintytär Kuuliala Pälkäneeltä ja muutti Pusulaan vuonna 1866 Passarin tilan emännäksi.

Sofia Lindén (1847-1898)


perjantai 10. kesäkuuta 2022

Muistitietoa Ulrika Tötterströmin murhasta


Kauhistavasta murhasta Pusulassa kertoi Uusi Suometar 3.11.1886.

Pusulasta Helsinkiin päin autolla ajellessa muistui mieleen, miten ennen vanhaan (vielä 1900-luvun alussa) saman matkan taittaminen vei kuulemma kolme päivää. Matkalla piti yöpyä kahdessa majatalossa. Samalla palasi mieleen ikivanha Tötterströmin murhajuttu, joka sekin liittyi tietyllä tapaa Helsingin-matkaan.

Pusulan kirkonkylän Jaakkolan talon Nummilan torpan vaimo Ulrika Elvina Tötterström, o. s. Wiklund (s. 1838) murhattiin lokakuussa 1886. Tuntuu ihmeelliseltä, että vielä reilusti 2000-luvun puolella sain kuulla iäkkäältä sukulaiseltani muistitietoa tuosta tapauksesta. Aikaa oli kulunut siis yli 120 vuotta. Olen myös vuosia sitten kuunnellut vanhoja pusulalaisten murrehaastatteluja arkistonauhoilta, ja niilläkin joku muisteli tätä tapausta. En enää ihan tarkoin muistakaan, mikä yksityiskohta on peräisin sukulaiseni, mikä taas murrehaastatellun suusta.

Torppari Anders Johan Tötterströmille tuli kertoman mukaan vispilänkauppaa naapurin naisen kanssa, ja tämä johti rikokseen. Ulrika-vaimo oli raivattava pois uuden rakkauden tieltä. Lokakuisena päivänä mies lähti hevosrattaineen Helsingin-matkalle, vaikkei hänellä − kuten myöhemmin todettiin − sinne oikein mitään kunnon asiaakaan ollut, vaan kyse oli silkasta alibin hankkimisesta. Yösydännä Tötterström palasi ensimmäisestä majapaikastaan selkähevosella takaisin kotiin murhaamaan vaimonsa.

Tötterströmeillä oli lapsia, mutta näistä ainakaan kaikki eivät olleet tapahtumien aikaan kotona. Samaan aikaan vietettiin nimittäin naapurikylässä Hyönölän Lintilän talossa häitä: Lintilän tytär Ida Fatima Johansson vihittiin avioliittoon Kaukelan Vanhan-Sippalan rusthollarin pojan Adolf Johan Amnellin kanssa 21.10.1886. Muistitiedon mukaan Tötterströmin lapset oli lähetetty kotoa pois näihin häihin. Tapauksesta sepitetty arkkiveisu kuuluu kertoneen jotakin sentapaista kuin: lapset häihin menivät, siellä iloa näkivät, eivätkä tienneet isän heidät orvoiksi tekevän.

Surmatyön tehtyään Anders Tötterström piilotti vaimonsa ruumiin suureen puusaaviin erään lähteen lähettyville. Myöhemmin tapahtumien kulkua tutkittaessa pääteltiin naapurin naisen olleen apuna voimia vaatineessa työssä, mutta tätä ei kyetty todistamaan. Tötterströmin tarkoituksena oli hankkiutua ruumiista eroon myöhemmin, mutta nyt miehen oli kiireen vilkkaa lähdettävä jatkamaan keskeytynyttä Helsingin-reissuaan.

Sillä välin läheisestä Nummen Heijalan kylästä tuli lähteelle miehiä juottamaan hevosiaan, koska heidän kylänsä sijaitsi korkealla mäellä ja siellä oli aina pulaa vedestä. Hevoset tulivat rauhattomiksi haistaessaan veren, ja miehet löysivät ruumiin saavista. Teosta osattiin ilmeisesti hetimmiten epäillä vainajan aviomiestä.

Joku Lintilän häävieraista oli vieläpä sattunut näkemään Tötterströmin ratsastamassa yöaikaan hevosella, joka oli aivan vaahdossa.


Hämäläinen uutisoi Anders Tötterströmin kuolemantuomiosta 10.10.1888.


Vaikka Anders Tötterström tuomittiin kuolemaan, ei kuolemantuomioita enää tuohon aikaan pantu Suomessa täytäntöön, vaan mies selvisi vankeudella ja palasi ilmeisesti vielä myöhemmin takaisin kotiseudulleen. Ehkä hyvä käytös siihenkin aikaan lyhensi vankeustuomiota. Enkö vain muistakin kuulleeni jonkun vanhan pusulalaisen luonnehtineen Tötterströmiä sanoin "muuten kunnollinen mies"...? Romanssi naapurin naisen kanssa ei liene saanut jatkoa. Nainen selvisi tuomiotta, mutta paikkakuntalaisten silmissä hän taisi olla tapahtuneeseen yhtä suuri syyllinen kuin tämä "muuten kunnollinen" mieskin.

Ulrika Tötterströmin murhatapauksesta löytyy varmasti tarkka selonteko aikalaistodistuksineen arkistojen kätköistä. Joskus kun taas arkistoon ehtii, olisi mielenkiintoista tutkia, vahvistavatko käräjäpöytäkirjat tuon kaiken vanhan muistitiedon, kuten häävieraan näkemän vaahtoisen hevosen ja hevosiaan juottamaan tulleet naapurikyläläiset. Entä onko arkkiveisua vielä jossain olemassa?

torstai 26. toukokuuta 2022

Tuntemattomia pirpanoita


Keitä he lienevät?

Pikkulasten ja vauvojen kuvat ovat visaisimmasta päästä, kun yrittää tunnistaa ihmisiä vanhoista valokuvista, joihin ei ole kirjoitettu mitään nimiä. Jos kuvassa on muitakin henkilöitä, voi se helpottaa lasten tunnistamista: tuo nainen on selvästi isomummi, joten lapsi hänen sylissään on varmaankin Ella. Mutta jos lapsi on kuvassa yksin, on tunnistaminen vieläkin vaikeampaa.

Hyvällä onnella voi joku sukulainen hoksata, että siinähän on Aino-täti lapsena, meillä oli joskus ihan sama kuva. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätodennäköisempää on, että kukaan enää pirpanaa tunnistaa. Nyt alkaa olla jo aika mahdotonta löytää nimiä 1920-lukulaisiin ja sitä vanhempiin lastenkuviin.

Kuinka kiva olisikaan, jos kuvien taakse olisi aikanaan kirjoitettu nimet − taikka jos ne kirjoittaisi vielä nyt niihin kuviin, joita unho parhaillaan vasta uhkaa! Sellaisia ovat vaikkapa vanhempieni sukupolven eli 1940-luvulla syntyneiden lapsuuskuvat. Nyt sedät ja tädit vielä tunnistavat itsensä ja toisensa vanhoista kuvista, mutta kuinkas lienee parin-kolmenkymmenen vuoden päästä.

Keitähän lapsia näissä seuraavissa kuvissa mahtaa olla? Pusulan ja Hollolan seudut yhä todennäköisiä, kuten edellisissäkin kuvahöpinöissä.

Tämän töyhtöpään ja rusettikaulan on kuvannut Atelier Regina Helsingissä.


Tämä tyttö taas on kuvattu Kallion kuvaamossa osoitteessa Helsinginkatu 9.


Tämä lapsonen on päätynyt kameran eteen Lahdessa.


Edellisiä vanhempi ja huonokuntoisempi kuva lienee otettu kotioloissa. Kaunis tapetti ja jalkalista, kirjottu keinutuolimatto koristeellisessa keinutuolissa, jossa kiikkuu... kuka?


Valokuvaaja O. Koivukosken ottama vauvapotretti.


Dyrendahlin valokuvaamon tuolilla istuva napero.


Tämä pieni kulunut lapsen kuva on sen näköinen, että sitä on paljon mukana kuljetettu. Raidalliseen pukuun puettu lapsi muistuttaa samanlaisesti puettua lasta toisessa, alla olevassa kuvassa. Kuvassa on myös kaksi nuorta naista, toinen varmaankin lapsen äiti. Kuva saattaa olla 1910-luvulta ja Hollolan seudulta, josta isoisoäitini oli kotoisin, tai sitten ei...
Kylläpä olisi mukava tietää, keitä he ovat.


Mitä vanhempiin kuviin mennään, sen tavallisempia ovat pikkupojillakin pitkät kiharat ja mekot. Vasemmalla tässä ehkä poika ja oikealla tyttö? Arvelisin kuvaa 1910-luvulla otetuksi. Ikänsä puolesta lapset voisivat siten olla isoisoäitini sisaren vuosina 1913 ja 1914 syntyneet poika ja tyttö. Heidän lapsensa eivät kuitenkaan tunnistaneet heitä tästä kuvasta...


Pikkutyttö on kuvattu Tampereella 1900-luvun alussa. Onkohan sievä nukke oma vai kuvaamon viihdykerekvisiittaa? Väinö Tanner kertoo muuten muistelmissaan Näin Helsingin kasvavan, että kun hänestä ja sisarestaan 1880-luvulla otettiin ensimmäistä valokuvaa, kuvaaja kertoi että valokuvauskoneesta lentäisi pian ulos lintu. Sitä lapset sitten odottivat tiukasti kameraan tuijottaen. Valotusajat olivat pitkiä, joten kekseliäisyyttä tarvittiin vilkkaiden tenavien paikallaanpitämiseksi.


Valonpilkahdus tunnistusrintamalla! Tämän kuvan on joku ajoissa tunnistuttanut ja kirjoittanut sen taakse kuulakärkikynällä nimen. On heti paljon hauskempaa, kun tietää, että pappani serkun, vuonna 1909 syntyneen Sakari-pojan varpaathan ne siinä.