Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanhat valokuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanhat valokuvat. Näytä kaikki tekstit

torstai 29. syyskuuta 2022

Sukututkijan kolme toivomusta


Joskus on kiva leikkiä ajatuksella, että saisi esittää kolme sukututkimuksellista toivomusta, jotka sitten täyttyisivät. Saisi toivoa, että kolme jotakin vanhaa mielenkiintoista juttua löytyy − ei mitään mahdottomuuksia, mutta sellaisia, jotka muutenkin teoriassa voisivat löytyä. Mitä ne olisivat?

Heti tulee mieleen, että tässä tarvittaisiin sittenkin kaksi sarjaa. Lampun henki saisi luvan hankkia löytyväksi sekä kolme vanhaa valokuvaa että kolme jotain muuta kiintoisaa juttua.

Aijai, tämä on paljon jännempää kuin pohtia lottovoiton käyttökohteita...

Mitähän sitä toivoisi? Lisääkö 1800-luvun visiittikortteja, joita on suvussani vain tämä ja ihan jokunen muu...

Ensin ne valokuvat. Esivanhempani eivät olleet rikkaita säätyläisiä, joten ikivanhojen dagerrotypioiden löytyminen heistä ei liene mahdollista. Ja tässähän piti muutenkin olla realisti − ei siis sellaista toivetta, että esi-isäni Kaapo ihmeellisesti paljastuisi ikätoverinsa Louis Daguerren kamuksi ja koekaniiniksi, jonka potretti vuodelta 1815 putkahtaisi esiin ullakoltamme mullistaen valokuvauksen historian... Ei. Mutta mahdollisuuksien rajoissa kenties voisi olla, että sukulaisiani olisi käynyt valokuvassa 1860-luvulla.

Ensiksi toivoisin siis vanhaa valokuvaa vuodelta 1866, jolloin esivanhempani Kalle ja Sofia menivät naimisiin. Kuva voisi olla otettu hääjuhlan aikaan morsiamen kotona Pälkäneellä. Tuossa hienossa potretissa olisi tietenkin keskellä morsiuspari. Näen mielessäni heidät siinä vähän samanlaisina kuin Minna Canthin puolisoineen tutussa 1860-luvun kuvassa (vaikka esi-isäni Kalle ei kai olisi niin musta- ja isotukkainen kuin herra Canth?). Nuorenparin ympärillä olisivat sekä sulhasen että morsiamen vanhemmat, sisarukset ja muuta lähisukua. Valokuvaa reunustavaan laajaan pahvikehykseen olisivat jo avuliaat aikalaiset tarkoin merkinneet, kuka kukin on, niin ettei siitä olisi mitään epäselvyyttä. Kas tuossa Kallen siskot, tuokin varhain lapsivuoteeseen kuollut Matilda, josta ei muuta kuvaa ole olemassa... Ja Kallen vanhemmat, vanhaemäntä Maija Leena, joka kohtapiakkoin koittavana nälkävuonna 1867 kuolee lavantautiin... Ja itse vanha vaari Jooseppi Simonpoikako se siellä takarivissä kurkkii? Saatiin siis kuva 1700-luvulla syntyneestä sukulaisestakin!

Toiseksi kuvaksi toivoisin Kallen ja Sofian perhekuvaa 1870-luvulta, tarkemmin sanoen vuodelta 1878. Kuva olisi otettu ulkona, ja siinä olisi näkyvissä pihapiiriä ja ennen kaikkea vanha asuinrakennus, jonka tilalle seuraavana vuonna aletaan tehdä uutta pytinkiä. Kuva olisi kesältä, joten siinä olisi mukana myös viisivuotias Aina Sofia, joka syksyllä kuolee punarokkoon...

Kolmas toivomuskuva olisi sitten syksyltä 1891, jolloin perheessä vietettiin vanhimman tyttären Annan häitä. Se olisi jo otettu sisällä talossa, salissa, ja aika hyvin onnistunut, vaikka valokuvaaminen sisätiloissa kotioloissa tuohon aikaan taisikin olla haasteellista. Koko perhe kaikkine lapsineen olisi kokoontunut kuvaan hääparin ympärille, kaikkien nimet olisi taas merkitty muistiin selkeästi, ja lisäksi kuvasta näkyisi hyvin, miltä huoneessa näytti 130 vuotta sitten. Sitä paitsi joku aikalainen olisi vielä hennosti värittänyt kuvaan pukujen ja seinäpaperien oikeita sävyjä.

Entä sitten ne kolme muuta vanhaa juttua valokuvien lisäksi?

Toivoisin, että joku olisi aikanaan kysellyt ja kirjoittanut muistiin isoisoäitini lapsuusmuistoja, ja nämä löytyisivät yks kaks jostain. Herranjestas, siellähän ne on olleet autotallissa pahvilaatikossa kaikki nämä vuodet, ja nyt vasta muistin... Jostain syystä isoisoäitini eli mamman (s. 1892) lapsuus Hollolassa kiinnostaisi minua kovasti. Pieniä häivähdyksiä siitä on tavoitettavissa hänen nuoremman siskonsa kirjoittaman runon kautta, jonka ilokseni löysin Hollolan kotiseutukirjoista. (Nuo mainiot hollolalaiset! He ovat ymmärtäneet ajoissa ryhtyä tuumasta toimeen.) Runossa mainitaan lehmitarhojen rakentelu tallin sivussa, porttivahtina toimiminen, lumiset talvet ja joulukirkkomatkat... Mutta olisipa hauska saada tietää vielä mamman omakohtaisia muistoja lapsuuskodista, vanhemmista, sisaruksista, lasten leikeistä...

Toiseksi saisi jostain löytyä suvun 1800-luvun lopun kirjeenvaihtoa. Siihen aikaan osa isoisoisäni sisarusparvea kävi koulua Helsingissä. Kodin ja Helsingin väliä kulkivat siis taatusti kirjeet ahkerasti kertoen kummankin puolen tapahtumista ja kuulumisista, mutta ainoatakaan kirjettä ei ole säilynyt. Selaillessani Mary Gallen-Kallelan elämäkertaa viherryn kateudesta lukiessani kuvauksia taiteilijaperheen kirjeiden säilömästä arjesta hillosipuleineen ja survottuine puolukoineen, syyspyykkeineen ja leipomispäivineen. Merkkihenkilöiden kirjeenvaihdot on tarkoin säilytetty, mutta miksi, oi miksi tavalliset pulliaissukulaiseni tai heidän jälkipolvensa eivät ole säilyttäneet omiaan? Missä vaiheessa kirjeet on heitetty pois?

Vintin lattialankkujen raosta on löytynyt 1880-luvun nuottivihkokin, mutta miksi ei ainuttakaan sen ajan kirjettä?


Kolmannen (tai no siis kuudennen) toiveen kohdalla haaveilu alkaa jo vähän väsyttää. Olisihan näitä. Tyynen päiväkirja (Tyynestä vähän täällä), mummin Jooseppi-isän muistelmat jäälauttaseikkailustaan, 1700-luvun talonkatselmuspöytäkirja perinpohjaisin selostuksin tuolloisen talonväen olemuksista ja luonteenlaaduista, esiäiti Maria Matintyttären perukirja täydellisin vaatekappalekuvauksin (oliko hänellä punainen, vihreä, musta vai minkä värinen verkahame?)... Noinkohan koskaan osuvat haaviin.

Ja samalla huomaan olevani onnellinen siitä, miten mahdottoman paljon mielenkiintoista vuosien varrella kuitenkin on jo löytynyt. Paljon enemmän kuin nuorena osasin toivoa. Ja vielä tulee löytymäänkin. Jos ei nyt juuri noita nimenomaisia juttuja, niin kuitenkin jotain. Se on varma se!

Kuluneena kesänäkin löytyi jotain mielenkiintoista, tämä esiäitini Edlan ja hänen tyttärensä Alman kiveä vailla oleva hautapaikka Hollolan kirkon hautausmaan "takamaalla". Alman, josta jo aiemmin olenkin kertonut ja josta minulla ei ole valokuvaa. Niin, se olisi kanssa yksi toive 


lauantai 10. syyskuuta 2022

"Omituinen murha Hollolassa" 100 vuotta sitten


Satavuotispäivä muistui mieleen, vaikka se ikävä sellainen olikin. Syyskuun toisena päivänä 1922 isoisosetäni syyllistyi Hollolassa henkirikokseen, josta Etelä-Suomen Sanomat uutisoi 5.9.1922 otsikolla "Omituinen murha Hollolassa" ja johdatteella "Mies ampuu naisen senvuoksi, että tämä 'haukkuu' toisia ihmisiä".

Lauantai-iltana klo 9 tienoissa ammuttiin Järventaustan Yli-Uotilassa ompelijatar, nykyisin kunnanhoitolainen, Aurora Keskinen, eli n.s. Kuuro-Ruusa.

Asian kulku kokonaisuudessaan on seuraava:

Mainitun päivän iltana oli kylän väkeä postia odottelemassa kylän raitilla, niiden joukossa tal. Emil Keskitalo Pennalan kylästä. Vähän ajan kuluttua lähti Keskitalo yhtäkkiä pyörällään Uotilaa kohden, missä Aurora Keskinen oli viettänyt viikon päivät, kutsuttanut hänet ulos ja heti tämän saavuttua pihamaalle ampunut, arvattavasti aivan läheltä, vasemmalle puolen rintaa, jolloin Keskinen oli heti vaipunut kuolleena maahan.

Laukauksen kuultuaan oli talon väki rientänyt paikalle, nähden ainoastaan teon tuloksen, mutta ampujaa ei kukaan nähnyt. Heti hälytettiin paikalle kyläläisiä ja suojeluskuntalaiset ryhtyivät etsimään ampujaa. Tämä tavattiinkin kotoaan, mutta ollen jo muutama aika tunnettu hermostuneeksi mieheksi ei häntä ryhdytty yöllä pidättämään, vaan pitivät miehet vahtia yön ja aamulla vangittiin hänet konstaapeli Lähdemaan avulla vastarinnan jälkeen. Saman päivän aamuna vietiin hänet poliisiasemalle.

Mitään varsinaista syytä murhaan ei tiedetä olleen, vaan arvellaan sen johtuneen murhaajan viimeaikaisesta hermostuneisuudesta.

Polisitutkinnossa on Keskitalo kertonut tehneensä murhan siitä syystä, että murhattu aina "haukkuu toisia ihmisiä", jonka vuoksi hän tällä kamalalla tavalla tahtoi tehdä siitä lopun.

Murhaaja, joka lienee heikkomielinen, on nuori, n. 30 v. ikäinen mies.

Uutisessa on muutama pikkuvirhe: Emil Keskitalon kotikylä ei ollut Pennala vaan Pinnola, ja rikoksen uhriksi joutunutta Aurora Keskistä kutsuttiin Ruuraksi eikä Ruusaksi.

Tiedossani ei ole valokuvia Aurora Keskisestä, mutta Emil Keskitalon kuvia minulta löytyy. Kaksi nuoruudenkuvaa on otettu valokuvaamossa Lahdessa, ja niissä poseeraa tyylikäskuontaloinen herra, jonka tulevaisuutta ei vielä arvaisi niin kovin synkeäksi.

Emil Keskitalo (1889-1943)

Aikanaan sukututkimusta aloittaessani en tiennyt Emilistä mitään. Kun kyselin hänestä vanhoilta sukulaisilta, eivät hekään tuntuneet tietävän juuri mitään. Se oli merkillistä, sillä sukututkimusta varten hankkimani virkatodistuksen mukaan Emil oli kuollut niinkin myöhään kuin vuonna 1943. Hänen olisi siis hyvinkin luullut säilyneen sukulaisten muistoissa. Mutta silti vaikutti siltä, ettei kenelläkään ollut omakohtaisia muistikuvia hänestä ja − niin, ettei kukaan edes muistanut tavanneensa häntä. Häneen tuntui liittyvän jotain kummallista.

Pikku hiljaa minulle muodostui käsitys, että salaperäinen Emil oli kärsinyt terveysongelmista, ja luultavasti vielä tarkemmin sanoen mielenterveysongelmista. Emil oli lopettanut kotitilansa viljelyn 1920-luvulla ollessaan vielä nuorehko mies, ja tila oli siirtynyt vieraalle. Tiedonmuruja kertyi vähitellen. Oli huhu, että Emil olisi seonnut päästään kihlauksensa purkaannuttua. Oli jonkun sukulaisen lausahdus: "Kyllähän puhuttiin, että Emil soitti siellä tyhjässä talossa…" Ja oli erään aikalaisen päiväkirjamerkintä, jonka mukaan Emilin päässä olivat ruuvit olleet höllällä, mutta soittotaitoisena hän oli säestänyt urkuharmoonilla, kun nuoret olivat tanssineet.

Emil oli kuollut sota-aikana ja mummini muisteli, kuinka isoisoäitini oli tuolloin lähtenyt käymään veljensä hautajaisissa, palannut kotiin jonkinlaisen suurehkon rahasumman kanssa ja kertonut olleensa matkalla peloissaan, ilmeisesti siitä että hänet ryöstettäisiin tai rahat joutuisivat muuten hukkaan.

Historiallinen sanomalehtiarkisto paljasti sitten lopulta, vasta 2010-luvulla, Emilin arvoituksen minulle. Kun hakusanat osuivat kohdalleen, putkahti esiin uutisia tuosta syyskuisen lauantai-illan kauheasta tapauksesta vuonna 1922.

Uutinen Lahti-lehdessä 5.9.1922.


Täytyihän tästä tapauksesta muutamien vanhojen sukulaisteni olla hyvinkin perillä. Mutta kun asiasta oli jo niin kauan vaiettu eikä siitä enää moni tiennyt, eivät he halunneet paljastaa ikävää totuutta − varsinkaan sukututkimusta aloittelevalle nuorelle tytölle, näin arvelen.

Olen ihan muistavinani vanhan sukulaiseni katseen, kun kysyin Emilistä − eikö se suuntautunutkin jonnekin ohitseni hiukan vaivautuneen näköisenä, ennen kuin hän vastasi ettei tiedä, ettei muista... vaikka tunnistikin epäröimättä Emilin useista valokuvista.

Emil Keskitalo otettiin kiinni Aurora Keskisen surmaa seuranneena aamuna, paikkakunnalla säilyneen muistitiedon mukaan kotitalonsa riiheltä. Hän ei sen jälkeen enää koskaan palannut kotiinsa Hollolaan, ja kotitalo siirtyi pian toisen suvun omistukseen. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti 25.8.1923:

Talollinen Emil Keskitalo oli syytteessä noin vuosi sitten Hollolan pitäjän Pinnalan kylässä tapahtuneesta Ruusa Keskelän eli Kuuro-Ruusan taposta. Oikeus tuomitsi Keskitalon yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä ja syyntakeettomana maaherran toimenpiteitten varaan.

Ilmoitus Etelä-Suomen Sanomissa 26.2.1924.

Emil Keskitalo vietti loppuelämänsä mielisairaalassa. Sukulaiseni on löytänyt arkistojen kätköistä sivukaupalla häneen liittyvää aineistoa, sen seassa hänen myöhempinä vuosina kirjoittamiaan kirjeitä. Niissä Emil pyytää kotiväkeä lähettämään tarpeellisia tavaroita, kertoo hoitavansa vankipotilaita ja odottaa äitiä hakemaan itseään kotiin. Äiti oli kuollut vuosia aikaisemmin, mutta sitä Emil ei muistanut tai ehkei sitä hänelle koskaan kerrottu. 

Eivätkä kirjeet päätyneet kotiväelle, vaan hautautuivat arkiston uumeniin...

Rakkaat kotiväet! Lähestyn teitä pitkästä aikaa muutamalla rivillä ja saan ilmoittaa että olen voinut entiseen tapaan. Hullummin on ikävä ollut kahvipöytään ainaisen kahvikissan.

Pyydän lähettämään itselleni tupakka rahaa 50 mk jos suinkin passaa tai ainakin 20 mk. Vankipotilaita hoitaissani tarvitsisin täällä jonkun laisia tavaroitani jotka olisin tahtonut oitis lähettään postipakettina. Mustan ravatin. 2 paitaa valkealla kääntö kauluksella. Valkea päisen parta veitsen, alunakiven, hammasharjan ja lyijykynän.

Tiedän kyllä että kotiseudun työväki otottaa minua esimieheksi. Vaan minä koitan sovittaa niin hyvin kuin suinkin. Sanokaa tutuille terveisiä! Emil Keskitalo.


 

perjantai 19. elokuuta 2022

Vanhoja kuvia Hollolan Pinnolasta


Isoisoäitini vanhojen valokuvien joukossa on muutama hänen synnyinkylässään Hollolan Pinnolassa otettu kuva vuodelta 1919 tai niiltä paikkeilta.

Kuvien ajoittamisessa auttaa se, että tämä ensimmäinen kuva on lähetetty postikorttina isoisoisälleni 6.7.1919. Takana lukee: "Hyvät omaisemme! Tervehtämme teitä kaikki yhteisesti. Äiti tulee sinne 14 p. ensi lauvantaina ja pyytää hevosta päivä junalle. Poutaista heinän teon aikaa. Emil"

Pinnolan Keskitalon väkeä ja lähisukua kesällä 1919. Keskellä takana seisomassa talon isäntä Emil Keskitalo (1889-1943) ja keskellä penkillä istumassa tummassa puvussa hänen äitinsä, vanhaemäntä Edla Keskitalo (1856-1928). Heidän vasemmalla puolellaan Jalmari ja Lyydia Ylitalo poikineen, ja oikealla puolella Albert ja Siiri Keskitalo Irja-tyttärineen.

Kuvassa keskellä istuva vanhaemäntä Edla Keskitalo oli siis tulossa vierailulle tyttärensä ja vävynsä luokse Pusulaan, ja hänet toivottiin noudettavan määräpäivänä 18 km päästä Högforsin juna-asemalta. Miten erilaista, pitkällistä ja hidasta olikaan siihen aikaan matkanteko, kyläily ja asianomaisista aikeista tiedottaminen! Tulosta ja kyytitarpeesta saatettiin ilmoittaa postikortilla, johon tuskin kerittiin saada vastausta ennen matkaanlähtöä.

Kuvaa katsoessa tulee väistämättä mieleen, että tuossa vaiheessa asiat olivat vielä hyvin tai ainakin paremmin. Isoisoisoäidilläni, 63-vuotiaalla Edlalla oli kylläkin jo varmaan huolta yhdestä pojastaan ja yhdestä tyttärestään, mutta seuraavalla vuosikymmenellä odottavista murhenäytelmistä, kuten Alma-tyttären hukuttautumisesta, ei ollut vielä tietoa.


Tämä kuva näkyy vaatteista päätellen otetun samalla kertaa edellisen kuvan kanssa eli kesällä 1919. Vasemmalla Emil Keskitalo, keskellä Niilo Piekkari ja oikealla Jalmari Ylitalo. Takana Pinnolan Ylitalon talo, jonka isäntänä tuolloin oli Niilo Piekkari (1896-1924). Mehiläisten hoitoa entisajan malliin on tässä meneillään. Henkilöt ja paikan on 1990-luvulla tunnistanut Mika Sirén.


Tämä kuva on Mika Sirénin arvelun mukaan Pinnolan Keskitalon pihasta, mahdollisia paikkoja lienevät myös Ylitalon taikka Järventaan Piekkarin piha. Takana seisovat Elis Piekkari, viulua soittava Niilo Piekkari sekä Emil Keskitalo. Istumassa tuntematon poika, Helmi Pere ja Elli Pere. Pihamaata tonkivat siat ovat mukavasti päässeet mukaan potrettiin. Koira on varmaan ollut hanakka puremaan, kun on kuonokopan tapaista laitettu. Tämän kuvan henkilöitä ovat tunnistaneet Pauli Helén ja Mika Sirén.


Pinnolan Keskitalo talviseen aikaan. Hevosta ohjastava mies on jäänyt tunnistamatta, mutta takana reessä istumassa ovat sisarukset Emil Keskitalo ja Hilma Juvankoski o. s. Keskitalo. Kuva on vuoden 1920 paikkeilta. Isoisoäitini Hilma asui jo tässä vaiheessa Pusulassa, mutta on tullut kotipuoleen käymään. Ehkä tässä ollaan lähdössä viemään häntä paluumatkalle lähimmälle juna-asemalle?


Kenellähän olisi tämä kuva alkuperäisenä? Olisi niin mukava saada tästä parempi versio. Kuva on siepattu Mika Sirénin kirjoituksesta Viisivuotiaan sota-ajan kokemuksia vuodelta 1918, joka sisältyy Hollolan kotiseutukirjaan numero 2. Kirjassa kuvateksti kuuluu: "Pinnolan Keskitalo vuonna 1917. Pihan puolella istuu vanhaemäntä Edla Keskitalo, karjapihan raittia astelee isäntä Emil Keskitalo."


sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Keltainen pilvi heinäkuussa 1880


Sukututkimushupsuna juutuin suurella hartaudella lukemaan yhä uudelleen ja uudelleen eräitä sivuja Helvi Hämäläisen romaanista Sarvelaiset (WSOY 1947). Kirjan loppupuolella Lauri Sarvelainen kurkottaa ahnaasti kohti sukunsa menneisyyttä Karoliinan, suvun vanhan lastenhoitajan muistikuvien kautta.

Karoliina muisti lumimyrskyjä, jotka olivat raivonneet kuusikymmentä vuotta sitten, hän muisti ukonilmoja ja rankkasateita viisikymmentä vuotta sitten, − joku oli syntynyt silloin tai joku vieras oli tullut…

Vanhan Karoliinan muistot liittyvät kiinteästi lastenhoitoon ja arkisiin asioihin, joiden parissa hän on elämänsä viettänyt. Lauri Sarvelainen toivoisi kovasti Karoliinan muistavan myös vähän merkittävämpiä, "tärkeämpiä" asioita.

He olivat istuneet kahvipöydässä silloin kun tuli tieto Aleksanteri toisen murhasta, − ah, mitä sitten… sanoiko kukaan mitään, kalpenivatko he, syntyikö äänettömyys… − Elli alkoi huutaa ja minun käskettiin viedä hänet lastenhuoneeseen, hän sai silloin hampaita…

Ja kuitenkin myös niissä pikkuasioihin ja vähäpätöisiin arjen tapahtumiin liittyvissä muistikuvissa on jotain oudon kiinnostavaa silloin, kun ne ovat peräisin kaukaa menneisyydestä. Kuinka tuttua...

Karoliina sanoi: − Pietari Sarvelainen istui käsi poskella hiilloksen eteen vedetyllä tuolilla, kun menin kertomaan, että Mikossa ja Hannassa oli tuhkarokko… ne saivat sen marraskuussa 1889… Liki kuusikymmentä vuotta sitten käsi poskella hiilloksen edessä… oliko asento oikeastaan mitään arvokasta muistettavaa, mutta Karoliina muisti sen ja tuntui kummalliselta… tuollainen asento, istuminen käsi poskella ei tietenkään ollut mitään, mutta kun se oli tapahtunut liki kuusikymmentä vuotta sitten ja kun sen saattoi joku kertoa…

On niin mielenkiintoista se, mitä asioita ihminen jälkeenpäin, kauan jälkeenpäin muistaa ja se, mitä asioita hänestä itsestään kauan jälkeenpäin muistetaan.

Mieleen tulevat kaikki ne kerrat kun sukututkimusta aloittaessani 1990-luvulla haastattelin vanhaa ihmistä koettaen onkia esiin kaikkia mahdollisia tietoja ja muistoja jostakusta, joka oli kuollut kauan kauan sitten, haastateltavani ollessa lapsi. Viimeisiä mahdollisia rippeitä, jotka vielä olisivat tavoitettavissa ja talletettavissa, vanhuksen muistoja jostakusta, jonka hän oli lapsena tavannut… Minua kiinnosti kovasti vuonna 1914 kuollut isoisoisäni ensimmäinen vaimo Tyyne. Tapasin kaksi ihmistä, jotka muistivat hänet. Toinen oli ollut nelivuotias, toinen seitsenvuotias Tyynen kuollessa.

Nelivuotias muisti: kuinka hän kerran isänsä kanssa oli tullut kotitalooni käymään, oli ollut kylmä ilma, ja Tyyne oli ottanut häntä, pikkutyttöä, kainaloista kiinni ja juoksuttanut muurinnurkkaan lämmittelemään.

Tämä oli jonkin aikaa ainoa muistitieto tai muistikuvatieto, mitä minulla oli Tyynestä tai tilanteesta, jossa Tyyne oli ollut mukana. Lapsen muistikuva nyt jo yli sadan vuoden takaa. Se ei ole minkään arvoinen rahallisesti, mutta tuntuu kultaakin kalliimmalta.

Mitä Tyyne olisi tuumannut, jos hänelle olisi tuona hetkenä, hänen juoksuttaessaan tyttöä kainaloista, joku sanonut että tämä, juuri vain tämä on nyt se hetki, joka sinusta sadan vuoden päästä tiedetään? Sillä tämä jää tuon pienen lapsen mieleen ja hän se vielä kertoo tästä.

Tyyne Linnakivi (1890-1914) kävi valokuvattavana vuonna 1908.


Seitsenvuotiaalta sain jokunen vuosi myöhemmin vähän lisää muistitietoa. Tyyne oli ollut hänen muistamansa mukaan vilkas ja puhelias, iloinen ihminen ja innolla mukana pyhäkoulussa, jota talon vanhaemäntä pyhäisin piti lähitienoon lapsille sivurakennuksessa. Tyyne oli ollut apuopettajana läsnä miltei joka pyhä − vaikka joskus kirkonkylästä olikin soitettu ja pyydetty Tyyneä jonnekin, ja hänen oli pitänyt lähteä kesken pois.

Eihän se ollut niin kovin erikoista... Mutta sittenkin, siellä jossain 1910-luvun alkupuolella puhelin soi talon puolella, Tyyneä juostaan hakemaan, hänen täytyy lähteä kirkolle. Arvaisitko taas Tyyne, että tämäkin sinusta myöhemmin tiedetään, tämä kirkolle lähtö kesken pyhäkoulun, mutta ei paljon muuta, ei edes sitä miksi sinne oikein piti lähteä eikä mitään oleellista siitä mitä milloinkaan muina päivinä, viikkoina tai vuosina teit ja ajattelit…

Kotitaloni vanhasta torpparista, joka kuoli vuonna 1925, oli jäänyt vuonna 1919 syntyneen isosetäni mieleen muistikuva, jossa torppari jonakin keväänä nosteli väentuvassa idätettyjen perunoiden laatikoita. Ei muuta. Mitä hän olisi ajatellut, jos hänelle tuolloin olisi sanottu: 90 vuoden kuluttua sinusta muistetaan vain tämä, kun nyt nostelet näitä laatikoita täällä… Tuo pikkupoika tuossa muistaa ja kertoo tästä silloin, vanhana miehenä, ja joku vielä kirjoittaa muistiinkin.

Varmaan torppari olisi tuhahtanut ja puistellut päätään. Ja jatkanut laatikoiden nostelemista.

Emme arvaakaan sitä mikä hetki ja väläys meistä jää pysyvästi jonkun mieleen, emmekä sitä, mikä harva niistä hetkistä kauan myöhemmin ehkä kerrotaan eteenpäin, jonkun nykyisen lapsen, silloisen vanhuksen toimesta, ja ehkä, ehkä jopa vielä kirjoitetaan muistiin… Mahdollisesti jokin aivan yhdentekevä hetki, joka meiltä unohtuu tuota pikaa, ja voisimme mielellämme kertoa elämästämme ja vaiheistamme monta paljon kiinnostavampaa ja arvokkaampaa asiaa, jos vain olisimme niitä kertomassa…

Sukukirjaa kirjoittaessani ajattelin: jos nämä ihmiset, joista kirjoitan, nyt saisivat tämän luettavakseen, he ihmettelisivät: miksi olet kirjoittanut tuosta, eihän se ollut yhtään tärkeää tai olennaista. Mutta tästä sinun olisi pitänyt kertoa − eikö tätä kukaan muistanut?

Ei muistanut.

Heinäkuussa 1880 oli ollut hyvin kummallinen pilvi, keltainen pilvi, Karoliina oli katsellut sitä ruokasalin ikkunasta odottaessaan toista palvelijaa kotiin. Hänellä oli ollut kiire ja hän oli ajatellut, ettei pilvi näyttänyt sadepilveltä. Se oli ollut kummallinen pilvi. Keltainen pilvi, yli viisikymmentä vuotta vanha… - - Entä silloin kerran, kun he hakivat sireenejä… Kuusikymmentäneljä vuotta sitten… Ruoho oli hyvin rehevää, ruoho ja sireenit, jotka olivat lakastuneet kuusikymmentäneljä vuotta sitten… Tietenkään ei sellaisella ollut mitään merkitystä, mutta oli viehättävää kuulla sellaista. Siitä päivästä kuusikymmentäneljä vuotta sitten ei erään ihmisen mieleen ollut jäänyt muuta kuin sireenien haku ja ruohon rehevyys…


torstai 26. toukokuuta 2022

Tuntemattomia pirpanoita


Keitä he lienevät?

Pikkulasten ja vauvojen kuvat ovat visaisimmasta päästä, kun yrittää tunnistaa ihmisiä vanhoista valokuvista, joihin ei ole kirjoitettu mitään nimiä. Jos kuvassa on muitakin henkilöitä, voi se helpottaa lasten tunnistamista: tuo nainen on selvästi isomummi, joten lapsi hänen sylissään on varmaankin Ella. Mutta jos lapsi on kuvassa yksin, on tunnistaminen vieläkin vaikeampaa.

Hyvällä onnella voi joku sukulainen hoksata, että siinähän on Aino-täti lapsena, meillä oli joskus ihan sama kuva. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätodennäköisempää on, että kukaan enää pirpanaa tunnistaa. Nyt alkaa olla jo aika mahdotonta löytää nimiä 1920-lukulaisiin ja sitä vanhempiin lastenkuviin.

Kuinka kiva olisikaan, jos kuvien taakse olisi aikanaan kirjoitettu nimet − taikka jos ne kirjoittaisi vielä nyt niihin kuviin, joita unho parhaillaan vasta uhkaa! Sellaisia ovat vaikkapa vanhempieni sukupolven eli 1940-luvulla syntyneiden lapsuuskuvat. Nyt sedät ja tädit vielä tunnistavat itsensä ja toisensa vanhoista kuvista, mutta kuinkas lienee parin-kolmenkymmenen vuoden päästä.

Keitähän lapsia näissä seuraavissa kuvissa mahtaa olla? Pusulan ja Hollolan seudut yhä todennäköisiä, kuten edellisissäkin kuvahöpinöissä.

Tämän töyhtöpään ja rusettikaulan on kuvannut Atelier Regina Helsingissä.


Tämä tyttö taas on kuvattu Kallion kuvaamossa osoitteessa Helsinginkatu 9.


Tämä lapsonen on päätynyt kameran eteen Lahdessa.


Edellisiä vanhempi ja huonokuntoisempi kuva lienee otettu kotioloissa. Kaunis tapetti ja jalkalista, kirjottu keinutuolimatto koristeellisessa keinutuolissa, jossa kiikkuu... kuka?


Valokuvaaja O. Koivukosken ottama vauvapotretti.


Dyrendahlin valokuvaamon tuolilla istuva napero.


Tämä pieni kulunut lapsen kuva on sen näköinen, että sitä on paljon mukana kuljetettu. Raidalliseen pukuun puettu lapsi muistuttaa samanlaisesti puettua lasta toisessa, alla olevassa kuvassa. Kuvassa on myös kaksi nuorta naista, toinen varmaankin lapsen äiti. Kuva saattaa olla 1910-luvulta ja Hollolan seudulta, josta isoisoäitini oli kotoisin, tai sitten ei...
Kylläpä olisi mukava tietää, keitä he ovat.


Mitä vanhempiin kuviin mennään, sen tavallisempia ovat pikkupojillakin pitkät kiharat ja mekot. Vasemmalla tässä ehkä poika ja oikealla tyttö? Arvelisin kuvaa 1910-luvulla otetuksi. Ikänsä puolesta lapset voisivat siten olla isoisoäitini sisaren vuosina 1913 ja 1914 syntyneet poika ja tyttö. Heidän lapsensa eivät kuitenkaan tunnistaneet heitä tästä kuvasta...


Pikkutyttö on kuvattu Tampereella 1900-luvun alussa. Onkohan sievä nukke oma vai kuvaamon viihdykerekvisiittaa? Väinö Tanner kertoo muuten muistelmissaan Näin Helsingin kasvavan, että kun hänestä ja sisarestaan 1880-luvulla otettiin ensimmäistä valokuvaa, kuvaaja kertoi että valokuvauskoneesta lentäisi pian ulos lintu. Sitä lapset sitten odottivat tiukasti kameraan tuijottaen. Valotusajat olivat pitkiä, joten kekseliäisyyttä tarvittiin vilkkaiden tenavien paikallaanpitämiseksi.


Valonpilkahdus tunnistusrintamalla! Tämän kuvan on joku ajoissa tunnistuttanut ja kirjoittanut sen taakse kuulakärkikynällä nimen. On heti paljon hauskempaa, kun tietää, että pappani serkun, vuonna 1909 syntyneen Sakari-pojan varpaathan ne siinä.

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulussa syksyllä 1908


On niin vaikea muistaa tuon oppilaitoksen koko nimi, että joka kerta täytyy luntata: Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulu. Isoisoisäni ensimmäinen vaimo Tyyne Linnakivi kävi tuota koulua Vilppulassa syksyllä 1908. Vintiltä löytynyt valokuva on sieltä peräisin.

Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulun oppilaita syksyllä 1908.

Tyyne istuu kuvassa toisena vasemmalta, käsi toverin olkapäällä. Kuvan muut opiskelijat ja opettajat ovatkin sitten tunnistamatta, kenenkään nimeä en toistaiseksi ole onnistunut saamaan selville. Tuolloisen opiskelijajoukon luettelo kyllä löytyi Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Tampereen Sanomat kertoi koulun päättäjäisistä joulun alla 1908:

Kuutolan kutoma-, käsityö ja talouskoulun päättäjäiset oli t. k. 17-18 päivinä.

Kohta vetivät katsojain huomion puoleensa oppilasten valmistamat aistikkaasti näytteille järjestetyt työt.

Siinä löytyi senkin seitsemänlaisia yksinkertaisia ja moniniitisiä kilpikankaita, pöytä-, tarjotin- ja pyheliinoja, pitkiä naisten ja miesten pukukankaita, keinutuolin mattoja, akkunanverhoja, villa-, pellava- ja karvalankoja, erittäin hauskan näköinen rekiryijy, ja eräs morsian-tyttö oli ”värkännyt” oikein komean hääryijyn.

Kun katseli niitä raaka-aineita, joista nämä kaikki työt oli tehty, niin herää ajatus, että onhan sitä kansamme naisilla kykyä tehdä käsitöitä, kun heitä siihen oikealla tavalla opetetaan.

Vielä on mainitsematta, että kaikki värilliset langat olivat kasviväreillä värjätyt. Tähän tarkoitukseen oli koottu sammalia, lehtiä, koivu- ja lepän kuoria, kuusen partoja, käpyjä y. m. Värit olivat pehmeitä, ei räikeitä, silmiin pistäviä. Tällaiset kotivärit pysyvät muuttumattomina, niin kauvan kuin kangaskin pitää.

Jotta näissä päättäjäisissä käynyt yleisö saisi jonkunlaisen käsityksen, miten niitä töitä tehdään, olivat oppilaat vielä työssä kutoivat, että helisi.

Koulun tarkoitus on maamme naisia opettaa tekemään työnsä Suomen kansan muinaisten kauneusmuotojen mukaan.

Tällaisessa koulussa saavutettu taito on taloudessa suuri arvoinen, sillä silloinhan voidaan kotona kotoisista aineista valmistaa enimmät siinä tarvittavista esineistä, jotka epäilemättä ovat arvokkaampia, kestävämpiä ja sirompia kuin tehdasteollisuus ja näin ollen jää monen monta markkaa kartuttamaan yhteistä hyvin vointiamme.

Seuraavasta oppilasluettelosta huomaamme, kuinka jo eri puolilla maatamme tunnetaan tämän koulun merkitys eikä yksin täällä, sillä olihan näissä kursseissa Virostakin oppilas.

Näissä kursseissa nimit. oli seuraavat oppilaat:

Tyyne Heinänen, Keuruu, Olga Takanen, Keuruu, Hilja Kulmala, Kärkölä, Hilda Mattinen, Tyrvää, Tyyne Punakallio, Sysmä, Henriikka Riski, Luopioinen, Alma Johansson, Viro, Tartto, Tyyne Linnakivi, Pusula, Maiju Lahti, Hausjärvi, Eufemia Erkkylä, Jääski, Alma Ruhanen, Kuhmoinen, Maria Mikkola, Eurajoki, Hilda Hietanen, Punkalaidun, Martta Ojanen, Punkalaidun, Hilma Jylhä, Multia, Elviira Paananen, Rautalammi, Heta Oksanen, Petäjävesi, Saima Leander, Vilppula.

Sukuni vanhojen visiittikorttien seasta löytyy ainakin kaksi sellaista kuvaa, joiden esittämä henkilö on mielestäni tunnistettavissa tuosta Kuutolan ryhmäkuvasta. Vai mitä tuumaatte, tässä ensin yksittäispotretit kahdesta neidosta:


Ja sitten ryhmäkuvasta napatut hyvin samannäköiset naamat:
Keitähän he ovat? Tunnistaisiko joku tuon oppilaslistan perusteella?


Jostain minulle on päätynyt tällainen Kuutolan koulurakennusta esittävä postikorttikin. Sainkohan sen peräti sieltä Kuutolasta aikanaan vuosia sitten, kun selvittelin tuon ryhmäkuvan ottopaikkaa. Tuo sama koristeellinen koulurakennus on vieläkin olemassa siellä Vilppulassa!



sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Aliisin oululaiskuvien äärellä


Moilasen Aliisin vanha valokuvakansio on luonani vieraisilla. Aliisi kuoli jo useita vuosia sitten, joten kansion sisällöstä ei enää pääse häneltä kyselemään. En itse tainnut koskaan edes tavata Aliisia. Hän oli mummini serkku, joka asui kaukana Oulussa.

Aliisilla ei ollut lapsia, ja hänen kuoltuaan tämä kansio päätyi mummilleni. Muistelen, että katselimme sitä yhdessä mummin kanssa, mutta en ollut silloin niin kiinnostunut asiasta, että olisin tehnyt muistiinpanoja. Nyt mummikin on kuollut. Ja oma kiinnostukseni Aliisin kuvia kohtaan on hieman herännyt, tietenkin liian myöhään. Näin siinä aina käy.

Albumin välissä on kaksi samanlaista visiittikorttikuvaa, joissa on Aliisi lapsena. Toisen taakse on varmaankin omakätisesti kirjoitettu "Alise M".


Aliisi oli syntynyt joskus 1910-luvun alussa, en tiedä tarkkaa aikaa. Hänen äitinsä oli mummini täti Eeva Moilanen. Muistan mummin kertoneen, että Aliisi oli syntynyt matkalla kätilölle, ehkä rattaissa, jossain Oulun kadulla. Tilanteeseen oli rientänyt apuun opettajatar Helmi Vedenoja, josta tuli sitten myös vauvan kummi. Minulla on mielikuva, että mummi mainitsi tuosta erikoisesta syntymästä kirjoitetun lehdessäkin, mutta en ole ainakaan vielä onnistunut sellaista lehtijuttua löytämään Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.

Tässä seuraavassa kuvassa on oikeassa reunassa Aliisi nuorena tyttönä, mutta en tunnista vanhempaa naista enkä miestä hänen seurassaan. Aliisin äiti oli ymmärtääkseni yksinhuoltaja, eivätkä nämä ole ainakaan Aliisin äidin vanhemmat.


Aliisin syntymässä avustanut ja hänen kummikseen tullut opettajatar Helmi Vedenoja järjesti sittemmin Aliisin työhön Oulun Isonkadun koulukeittolaan. Siellä Aliisi oli apulaisena ymmärtääkseni vuosikausia, enkä hänestä itse asiassa juuri muuta tiedäkään. Syksyllä 1939 Aliisi puolestaan järjesti samaan koulukeittolaan apulaiseksi myös mummini. Niinpä mummini nuoruusvuodet, Aliisi ja koulukeittola kietoutuvat päässäni erottamattomasti yhteen.

Koulukeittolaan liittyy saumattomasti myös Katri-täti, josta mummini toisinaan puhui ja joka myös esiintyy Aliisin valokuva-albumin sivuilla. Katri-täti oli koulukeittolan keittäjä, oikealta koko nimeltään Anna Kaisa Väisänen. Hänet tunnistan helposti valokuvista kuten Aliisinkin. Tässä taitaa olla varhaisin yhteiskuva heistä.

Aliisi Moilanen ja Katri Väisänen. Aliisi näyttää tässä vielä melkein lapselta eikä Katri-täti kovin vanhalta, joten kuva on ehkä 1920-luvulta.


Katri Väisänen istumassa, tuntematon seisomassa.


Irtokuvista löytyi tällainenkin otos Katri Väisäsestä ja Aliisi Moilasesta autenttisessa työympäristössä eli koulukeittolan lieden ääressä, ehkä jossain siellä 1920-1930-lukujen taitteessa.

Muistan mummini kertoneen, että hänellä oli koulukeittolaan työhön tultuaan aluksi vaikeuksia Katri-tädin eli keittolan keittäjän kanssa. Katri-täti ei tainnut suhtautua ihan suopeasti uuteen tulokkaaseen, mutta Aliisi piti jämäkästi mummini puolta. Vaan koulukeittolasta toiste lisää, nyt takaisin Aliisin kansion ääreen. Nyt hän onkin jo kuvissa aikuinen, ja hänen äitinsä, eli mummini täti Eeva, on myös keskeisenä henkilönä mukana useassa potretissa:

Nuori Aliisi Moilanen Eeva-äiteineen pyhätamineissa Oulun Linnansaarella 7.5.1933.


Aliisi ja Eeva Moilanen, oikealla istuva nainen on tuntematon.


Takana keskellä seisomassa Aliisi Moilanen, edessä keskellä istumassa Eeva Moilanen. Keitähän ovat muut?


Hymyilevä Aliisi.

Suuri osa lopuista Aliisin albumin kuvien henkilöistä onkin sitten tuntemattomia, todennäköisesti kuitenkin Oulun seudulla asuneita. Jos tunnistat seuraavien kuvien henkilöitä, jätäthän kommentin...! Kaikkein vanhimmasta päästä näyttäisi olevan seuraava kuva kolmesta naisesta. Kismittää, etten tiedä, ovatko he kenties sukulaisiani. Mutta jos olisivat, mummini olisi varmaan maininnut asiasta kansiota katsellessamme, ja muistaisin sen varmaankin...? Toisaalta mummikaan ei ehkä tunnistanut heitä.

Ehkäpä äiti tyttärineen?


Tuntematon nainen.


Pelastusarmeijaanko viittaa tämä asu ja kitara? Kuvan takana lukee mahdollisesti "Ainilta".


Väkeä on tässä niin paljon, ettei kannata yrittää laskeakaan, suviseuratko kyseessä? Oulussa varmaankin. 


Tuntemattomia naisia ompelusten äärellä.


Tuntemattoman miehen henkilöllisyystodistuksesta irrotettu kuva tupsahti esiin toisen kuvan takaa.


Kuka on tämä edustava sota-aikainen pariskunta?


Vieraita tyttöjä.


Luulenpa, että tässä kuvassa voisi olla Oulun Isonkadun päiväkodin johtajattaria tai opettajattaria vanhempana, mutta varma en ole...