Vanhat kuvat vanhaan kansioon

Minulle oli kertynyt roimasti irrallisia vanhoja valokuvia ja mietin, mikä olisi paras tapa saada niihin järjestystä. Jotain tiettyä kuvaa etsiessä piti aina käydä läpi nippukaupalla kuvia löytääkseen etsimänsä. Kuvia seilasi kirjekuorissa lipaston laatikoissa ja albumien väleissä, osan olin sullonut nykyaikaiseen muovitaskukansioon, josta varsinkin pienimmät putoilivat helposti. Kuvien liimaaminen kansioon ei houkutellut, eikä myöskään kiinnittäminen nykyaikaisilla muovikuvakulmilla.

Isovanhemmat olivat kyllä aikanaan nuoruusvuosinaan perustaneet itselleen valokuvakansiot, joihin olivat kiinnittäneet osan kuvistaan, mutta perhe-elämän kiireissä homma oli tainnut jäädä kesken. Pappani 1930-luvun kansiossakin oli vielä typötyhjiä sivuja lopussa. Tuntui silti hieman väärältä alkaa täydentää papalta kesken jäänyttä kansiota näin nykyaikana, hiukan siltä että pilaisin jotain alkuperäistä, jos nyt näpelöisin kansion sisältöä nykysormineni. Eivätkä sinne kaikki irtokuvani olisi mahtuneet kuitenkaan.

Tuli mieleen, että olisipa mukava laittaa vanhat kuvat vanhaan tyhjään kansioon, niin että ne olisivat oman aikansa mukaisessa ympäristössä. Mutta minulla ei ollut vanhaa tyhjää kansiota.

Tutkailin toria ja huutonettiä sillä silmällä. Ja heti lykästi. Netissä kaupattiin juuri passelia tyhjää ja käyttämätöntä kansiota, jonka kannet olivat kauniin ruskeankirjavat, hiukan samantapaiset kuin pappani vanhassa albumissa, mutta vielä kauniimmat.

Sitten löysin erään valokuvaliikkeen verkkokaupasta myös mattapintaisia, paperisia kuvakiinnikkeitä. Ne vaikuttivat lupaavasti sellaisilta, jotka voisivat sopia yhteen vanhojen valokuvien ja vanhan kansion kanssa näyttämättä liian uusilta.

Ihan rakastuin tämän kansion ruskeankirjaviin kansiin, joissa valo heijastuu niin kauniisti...

Loppujen lopuksi tulin hankkineeksi kolme "uutta vanhaa" kuvakansiota. Ne olivat kaikki käyttämättömiä tai ainakin siltä näyttivät, arviolta 1930-1940-luvuilta, eivätkä yhtään kalliimpia kuin uudet albumit kaupassa. Paksuimmasta kansiosta oli ilmeisesti poistettu ohuet välilehdet, mutta eihän se haitannut mitään. Viimeisin hankinnoista, tämä lehtikantinen, on vieläkin tyhjillään, mutta toisia olen täyttänyt.

Kuvat oli aluksi lajiteltava suunnilleen aikajärjestykseen, jotta kansioihin tulisi jotain tolkkua. Tuumasin, että mamman vanhat postikortitkin voisi samalla laittaa kansioon. Ne pääsivätkin sinne ihan ensiksi.

Hankin sekä beigejä että valkoisia kuvakulmia. Mustiakin olisi ollut saatavilla, mutta ajattelin että ne olisivat synkkiä. Hyvin nekin varmaan olisivat sopineet. Näistä beige oli oma suosikkini, enemmän "vanhan näköinen" kuin valkea, mutta ei valkeakaan hassumpi ollut.

Vanhat kuvat pääsivät siis vanhaan kansioon!

Ja tulihan lopulta kajottua myös siihen pappani kansioon, jonka täyttäminen oli häneltä jäänyt kesken. Papalta oli nimittäin sattunut jäämään käyttämättä myös vajaa pussillinen vanhoja kuvakiinnikkeitä. Siis ihan autenttisia vanhoja 40-lukulaisia, samoja joita hän itse oli käyttänyt kuvia kiinnitellessään. Päätin kokeilla vieläkö niiden vuosikymmeniä vanha liima mihinkään tarttuisi. Ja kyllähän se tarttui ihan hyvin. Kiinnitin "vanhuksilla" pappani kansion loppuun kuvia, jotka mielestäni sopivat sinne, eikä tulos ollut hullumpi. Ajattelin kumminkin sujauttaa kansion väliin lapun kertomaan, etteivät viimeiset sivut ole alkuperäisen omistajan täyttämiä.

Poju Tuusulan kansanopistossa

Tuusulan kansanopiston tyttöoppilaita käsitöiden kimpussa vuonna 1925.

Sukulaiseni Poju kävi Tuusulan kansanopistoa vuosina 1924-1925. En tiedä kutsuttiinko häntä opistolaisten kesken Pojuksi, ei kai sentään; Vilho Vahermo oli hänen nimensä. Kun hänet sukulaisten keskuudessa kumminkin tunnettiin Pojuna, käytän tässä sitä nimeä.

Poju oli orpo ja varttui setänsä kodissa. Varmaan setä kustansi hänet opistoon niiden 52 nuoren joukkoon, jotka Keski-Uusimaa 1.11.1924 kertoi hyväksytyn oppilaiksi alkavaksi työkaudeksi. Ihan kaikki 52 eivät jaksaneet heilua mukana menossa kevääseen saakka, koska heitä ei löydy päättötodistuksen saaneiden nimilistasta eikä komeasta kuvataulusta, johon opistolaisten potretit lopuksi koottiin.

Ei taulusta löydy enää Pojunkaan kuvaa, sillä se on joskus saksittu siitä pois. Arvelin ensin, että hänestä piti talvisodan jälkeen löytää kuva kaatuneiden matrikkeliin tai Hakkapeliittaan ja saksia tarvittiin silloin. Mutta voi myös olla, että joku Pojun veljistä tai Amerikkaan muuttanut sisko leikkasi talteen velivainajansa kuvan, kun ei halunnut vaivoikseen kokonaista kehystettyä taulua, jolla tuskin oli muistoarvoa muille kuin Pojulle.

Kotini vintille ajautui siis taulu, josta sukumme kannalta oli poistettu "päähenkilö". Mammalleni päätyi myös liuta Pojun valokuvia, joissa tietenkään ei ollut nimiä takana. Kuvista neljä on mitä ilmeisimmin otettu kansanopiston päättäjäisissä keväällä 1925 helsinkiläisen valokuvaamo Strandbergin toimesta. "Päättäjäisten aikana oli vierailla tilaisuus katsella oppilastöitten näyttelyä, missä niin hyvin tyttöjen kuin poikienkin aikaansaannokset olivat omiaan todistamaan työkauden aikana osoitettua taitoa ja ahkeruutta", kertoi Keski-Uusimaa 9.5.1925.

Kauniita liinoja, kankaita ja muita käsitöitä onkin kuvissa levitetty esille, ja sitten on painavia kirjoituspöytiä. Juuri samanlainen kirjoituspöytä jäi aikanaan 1980-luvulla perinnönjaon tähteeksi mammani rapistuvaan taloon kylmän salin ikkunan eteen. Kukaan ei halunnut sitä, ehkä juuri hirvittävän painon tähden. Mummini tiesi, että kirjoituspöytä oli Pojun koulussa tekemä, vaikkakin mummi puhui maamieskoulusta eikä kansanopistosta.

Minä pidin mööpelistä, ja niinpä tuota 17-vuotiaan Pojun aikaansaannosta seuraavalla vuosikymmenellä hiukan kunnosteltiin ja se tuotiin huoneeseeni pitkästä aikaa oikeaan käyttöön. Laatikot täyttyivät taas. Pöydän ääressä oli kuitenkin hankala istua. Polvea ei voinut nostaa toisen päälle, sillä jaloille tarkoitettu tila oli liian matala. Kun opiskeluasuntoni tavarat 2000-luvun alussa piti mahduttaa samaan huoneeseen, kirjoituspöytä kannettiin pois tieltä vanhaan navettaan.

Siellä se yhä odottaa taas parempaa aikaa.

Jos Pojun ainekirjoitusvihkoa on uskominen, olivat hänen suosikkiaineitaan Tuusulan kansanopistossa voimistelu, historia ja laskento:

Voimistelusta pidän useastakin syystä ensiksikin, siinä lihakset nöyrtyvät ja muodostuvat sopusuhtaisiksi. Toiseksi virkistää ja reipastuttaa se mieltä ja ruumista. Erikoisesti mielyttää minua teline liikkeet. Olen aina katsellut ihastuksella voimistelu näytöksiä ja ajatellut jonkinlaisella kateudella heidän joustavia liikkeitään. Pyrkimykseni on kehittyä, niin paljon kuin mahdollista sillä alalla.

Poju olikin urheilullinen ja harrasti uutterasti hiihtoa. Kansanopiston maaliskuisissa hiihtomestaruuskilpailuissa hän nappasi voiton poikien sarjassa, sammattilaisen Varma Viiman viilettäessä ykköseksi tyttöjen sarjassa (Keski-Uusimaa 28.3.1925). Samassa kuussa pidetyillä Toveripäivillä opiston pojat esittivät "sauvaliikkeitä, hyppyjä hevosella ja muutamia pyramiideja" (Keski-Uusimaa 18.3.1925).

Kuvassa vasemmalla pötköttävä Poju piti urheilusta ja voimistelusta.

Kirjallisuus sen sijaan ei tainnut olla Pojun vahvimpia aloja. Kuvaillessaan aineessaan opistolla vietettyä kirjallisuusiltamaa hän mainitsee arvokkaiden puhujien joukossa olleen "meidän kuuluisa kirjailijamme Minna Kant". Opettaja on punakynällä pontevasti viivannut nimen yli ja korjannut yläpuolelle "Hilja Haahti". Canth oli sentään siirtynyt manan majoille jo edellisellä vuosisadalla.

Keski-Uusimaa kertoi 9.5.1925, että Tuusulan kansanopiston kulunut työkausi oli "vienyt hyviin tuloksiin, vaikka erinäisiä, häiriintymätöntä työskentelyä vaikeuttavia seikkoja" oli ilmennyt. Sairastapausten määrä oli ollut suuri, ja yksi niistä oli päättynyt kuolemaan. Siinäkin siis syytä, miksi kaikki 52 aloittanutta eivät päätyneet Pojun tavoin kuvatauluun saakka. Kukahan oppilaista oli kuollut? Naputtelen opiston aloittaneiden listasta löytyviä mutta päättäneiden listasta puuttuvia nimiä Historialliseen sanomalehtikirjastoon. Kohta asia selviää Helsingin Sanomien 19.4.1925 Kuolleita-palstalta: neiti Naimi Elisabeth Juslin kuoli Nurmijärvellä 18 vuoden vanhana 16.4.1925. Samassa lehdessä on Naimin kuolinilmoitus, jonka mukaan hän menehtyi kärsittyään lyhyen sydän- ja keuhkokatarrin. Nykypäivän lääkkeillä sellainen olisi ehkä ollut helpostikin parannettavissa.

Huomaan ilokseni, että Naimin kuva kuitenkin löytyy opistotaulusta toisten joukosta, vaikka häneltä opisto ja elämä jäivätkin kesken.

Opiston päätökseen saaneet nuoret olivat Sylvi Maria Airikkala Nurmijärveltä, Sylvi Hulda Johanna Alho Lohjalta, Mirja Helena Alhola Tuusulasta, Aarne Alarik Enroos Lohjalta, Helvi Mielikki Heikkilä Tuusulasta, Katri Esteri Heikkilä Jokelasta, Elli Jaakkola Hyvinkäältä, Selma Maria Jaakkola Kiukaisista, Tyyne Maria Jaakkola Tammelasta, Fanny Maria Juhola Kurusta, Kaarlo Fredrik Jussila Pusulasta, Sigrid Eva Maria Konstari Kiukaisista, Kauko Kalervo Leino Porvoon pitäjästä, Elli Maria Linde Lohjalta, Toivo Heimo Mantere Tuusulasta, Eino Ensio Nikula Pornaisista, Aino Lucina Kyllikki Nissi Urjalasta, Eeva Maria Nissi Urjalasta, Lempi Siviä Nybäck Tuusulasta, Elli Maria Nyqvist Nurmijärveltä, Tauno Lauri Ovaska Tuusulasta, Päivä Marjatta Pekkala Tuusulasta, Eino Mikael Pelin Porvoon pitäjästä, Uuno Tapio Penttilä Tuusulasta, Paavo Pietilä Tuusulasta, Enni Rakel Pyynönen Nurmijärveltä, Enni Amanda Vilhelmiina Rantanen Nurmijärveltä, Martti Patrik Riihelä Asikkalasta, Terttu Anita Rikala Hämeenkyröstä, Arvo Albert Rosenberg Tuusulasta, Helvi Elisabet Salminen Tuusulasta, Helvi Lydia Simola Kuusankoskelta, Yrjö Kristian Sohlman Tuusulasta, Alli Esteri Stenvall Nurmijärveltä, Alli Matilda Tamminen Tuusulasta, Elli Lydia Toivomäki Askolasta, Eino Jalmari Tuomola Janakkalasta, Vilho Rafael Vahermo Pusulasta, Varma Naima Aleksandra Viima Sammatista ja Elma Eliina Yrjölä Suomusjärveltä.

Opiston tyttöjä talvella 1925. Ja näkyyhän siellä kaksi poikaakin, kun oikein tarkkaan katsoo. Vasemmassa reunassa oleva tyttö on opistotaulun perusteella tunnistettavissa Alli Stenvalliksi Nurmijärveltä, oikeassa reunassa taas voisi olla Helvi Salminen Tuusulasta.

Ainekirjoitusvihkonsa lopun tyhjille sivuille Poju on harjoitellut nimikirjoitustaan ja raapustanut mielenkiintoisen viestin: "Rakas kuka Sinä sitten oletkin sitä ei viellä tarkalleen sanoa mutta sen voi sanoa ketä kaikkein paraana pidin, mutta koska ei varmuudella tiedä kenen käsiin tämä joutuu niin on parasta ettei puhu mitään."

Kukahan lienee ollut se paras Pojun mielestä? Joku kuvataulun tytöistäkö? Varhain kuollut Naimi, hiihtohirmu Varma tai joku heistä, joiden yksittäiskuvakin löytyy mammani kuvien seasta?

Tai sitten joku ihan muu.

Alman jäljillä

Alma oli isoisoäitini vanhin sisko, josta ei koskaan puhuttu mitään.

Alman olemassaolo paljastui minulle 16-vuotiaana, kun sukututkimuksesta innostuneena tilasin Hollolan kirkkoherranvirastosta virkatodistuksen mamman eli isoisoäitini sisarusparvesta. Halusin saada selville mamman siskojen ja veljien syntymä- ja kuolinajat. Sisarusparven ensimmäisenä komeilikin sitten virkatodistuksessa tämä entuudestaan ihan tuntematon Alma Keskitalo. Hän oli syntynyt Hollolassa 11.2.1881 ja kuollut 23.8.1920 naimattomana ja lapsettomana.

Siis kuollut 39-vuotiaana, eli ihan ennen aikojaan. Koetin vähän kysellä muutamalta vanhalta sukulaiselta Almasta, mutta ei kukaan osannut kertoa hänestä mitään.

Tai osasi sentään. Oma mummini, joka ei ollut mitään sukua Almalle (Alma oli ollut pappani täti) kertoi jotakin, kun oikein kyselin. Mummi ei ollut koskaan kuullut anoppinsa (mamman) puhuvan Alma-nimisestä siskosta, mutta 1950-luvulla meillä kotona oli pitemmän aikaa oleskellut hollolalainen hieroja hoitamassa reumatismista kärsivää pappaani. Tämä hieroja oli kertonut mummilleni, että eräs vanhanemännän sisarista Hollolassa oli aikanaan eksynyt metsään, löydetty "hyvin huonossa kunnossa" ja sen seurauksena kuollut.

Muistelen mummin maininneen vielä "eksynyt marjassa ollessaan". Alman kuolinaika, elokuun loppupuoli olikin marjastusaikaa. Puolukat taisivat olla vielä raakoja, mutta mustikoita oli vielä… Oli ihan ymmärrettävää, että Alma oli saattanut eksyä metsään marjastusinnossaan. Olihan oma mammanikin, Alman sisko, aikanaan harhaillut marjaretkillään ties missä hukkateillä.

Kuinkahan kauan Alma oli seikkaillut metsässä? Varmaan aika kauan, jos hän kerran oli mennyt niin huonoon kuntoon, että kuolema oli lopulta korjannut. Kesäaikana ei sentään ollut kovin kylmä, mutta saattoihan sataakin. Eväiden loputtua syömisenä ehkä vain marjoja ja lähdevettä. Kenties ei Alma ollut muutenkaan vahvatekoinen. Yksinkö hän oli mennyt marjaan? Kuinkahan laajat metsät Hollolassa silloin olikaan, varmasti laajemmat kuin nykyään.

Alman kotitalon edessä vuonna 1919 otettuun kuvaan ovat kokoontuneet Alman äiti (keskellä istumassa) ja kaksi veljeä sekä sisko perheineen. Miksi Almaa ei ole kuvassa, vaikka hän oli vielä elossa?

Vaikka Alma toisinaan kummitteli mielessäni, kului runsaat kaksikymmentä vuotta, ennen kuin tulin uudelleen lähestyneeksi Hollolan kirkkoherranvirastoa hänen asiassaan. Ehkä kuvittelin myös, että kuolinsyyn tapaiset tiedot olisivat julkisia vasta sadan vuoden kuluttua kuolemasta. Tiedustelin mahdollisuutta saada selville Alman kuolinsyy, jotta se voisi osoittaa suvussa kulkeneen muistitiedon metsään eksymisestä oikeaksi tai vääräksi.

Postissa saapunut ote kuolleiden luettelosta oli yllätys. Sen mukaan Alman kuolinsyyksi oli merkitty "hukuttautui järveen, mielenhäiriö".

Nyt Alman kohtalo alkoi kiinnostaa toden teolla. Miksi hän oli päättänyt päivänsä hukuttautumalla? Ja miten tähän kuvaan sopi mummini kertomus marjametsään eksymisestä ja "hyvin huonossa kunnossa" löytymisestä? Eikö mummini ollut raatsinut kertoa minulle totuutta, vai eikö sitä ollut kertonut − tai tiennyt − mummini tietolähde, tuo hollolalainen hierojakaan?

Samoihin aikoihin minulle "paljastui" Historiallisesta sanomalehtiarkistosta toinenkin mammani sisarusparven vaiettu tragedia. Alman nuorempi veli Emil oli vuonna 1922, siis pari vuotta Alman kuoleman jälkeen, syyllistynyt tappoon, todettu sittemmin syyntakeettomaksi ja viettänyt loppuikänsä mielisairaalassa. Yhdessä rytinässä selvisi, minkä vuoksi Emilistäkään ei oikein ollut puhuttu, vaikka hänen olemassaolonsa olikin ollut tiedossa.

Emil-veljestä juttua riitti niin sanomalehtien palstoilla kuin arkistossa. Kävi ilmi, että eräs sukulaiseni oli jo tutkinutkin hänen tapaustaan pitkälle. Aikanaan rikosta selvitettäessä oli kirjattu muistiin todistajanlausuntoja, selvitelty syyllisen lapsuutta, sukulaissuhteita ym. perin pohjin. Ahmin aineistoa odottaen eniten, löytyisikö siitä valaistusta Alman kohtaloon.

Löytyihän sieltä, vaikka ei kovin paljon. Mainittiin, että syytetyn sisar oli aiemmin hukuttautunut järveen. Alman äidin kertomana oli kirjattu muistiin, että Alma oli jo pitemmän aikaa ennen kuolemaansa ollut mielenvikainen onnettoman rakkauden tähden. Kun Alma oli hukuttanut itsensä, ei Emil-veli ollut välittänyt mitään koko asiasta, vaan oli istunut mietteisiinsä vaipuneena toisten sukulaisten ja kyläläisten naaratessa tyttöä järvestä.

Alman äiti Edla Keskitalo (1856-1928).

Syynä onnettomaan tekoon oli siis onneton rakkaus.

Alman toisen veljen kertomuksesta ilmeni vielä, että Alma oli ollut ennen hukuttautumistaan uneton ja synkkä, mahdollisesti onnettoman rakkauden tai pitkällisen ihotaudin takia.

Mutta miten kaikki sitten oli käynyt? Oliko Almalta jäänyt viestiä, oliko häntä yritetty estää? Mitä oli tapahtunut, oliko silminnäkijöitä? Historiallinen sanomalehtikirjasto ei tässä asiassa auttanut, vaikka hukkumatapauksista ja itsemurhista tuohon aikaan yleensä ahkerasti uutisoitiinkin. Alman kohtalo ei ollut päätynyt lehtien palstoille.

Luultavasti Alman kuoleman tähden oli sentään kutsuttu paikalle poliisi. Astia-verkkopalvelusta näin, että Hollolan nimismiespiirin poliisitutkintapöytäkirjoja oli säilytetty vasta vuodesta 1925 eteenpäin. Niistä ei siis olisi apua.

Kului taas joitakin vuosia, kunnes asia jälleen aktivoitui päänupissani. Päätin vielä tiedustella Alman tapaukseen liittyvää aineistoa suoraan Hämeenlinnan maakunta-arkistolta. Sieltä vastattiin, että poliisitutkintapöytäkirjoja tuolta ajalta ei tosiaan ollut enää olemassa, mutta erikoista kuolemantapausta oli saatettu käsitellä myös käräjillä, jolloin käräjäpöytäkirjan liitteenä voisi olla poliisitutkintapöytäkirja.

Kaiken vuosikausien vitkasteluni jälkeen kesti vain hujauksen, kun virkailija oli selvittänyt, että Hollolan käräjäkunnan varsinaisasioiden pöytäkirjan 1.10.1920 liitteenä oli kaksi sivua pitkä nimismieheltä maaherralle osoitettu kirje, joka sisälsi tapahtumakuvauksen Alman kuolemasta. Kohta minulla oli sähköpostissani kopio kirjeestä, jonka oli laatinut 25.8.1920 apulaisnimismies Anton Pastinen:

Täten saan nöyrimmin Herra Maaherralle ilmoittaa, että Talollisen tytär Alma Keskitalo Hollolan pitäjän Pinnolan kylästä, syntynyt 18 11/2 81, löydettiin t. k. 24 pnä Järvisten nimisestä järvestä hukuttautuneena. Alma Keskitalo oli lähtenyt elokuun 23 päivänä ajamaan karjaa metsään ja kun ei häntä kuulunut takaisin rupesi talonväki epäilemään, että hänelle olisi jotakin tapahtunut ja tästä ilmoittivat he Poliisikonstaapeli Kaarlo Mäkelälle joka toimitti etsinnän ja löysi mainitun Keskitalon edellämainitusta järvestä. Vainajalla oli kaulaan kiinnitetty kaksi kiveä jotka arvellaan hänen itse kiinnittäneen kaulaansa, koska hän jo pitemmän aikaa on havaittu sairastavan mielisairautta. Ylläesitetyn johdosta saan nöyrimmin anoa, että Herra Maaherra määräisi asianomaisen lääkärin toimittamaan lääkintälaillisen ruumiinavauksen Alma Keskitalon ruumiista, joka säilytetään Hollolan leikkuuhuoneella.

Piirilääkäri Bergström totesi lausunnossaan, että vainaja oli menettänyt henkensä hukkumisen kautta, eikä mikään antanut aihetta olettaa, että hän olisi joutunut veteen toisen käden kautta, joten tapahtunut oli itsemurha.

Tietoa on siis nyt löytynyt. Mutta vielä yhtä asiaa kaipaisin, nimittäin Alman valokuvaa.

Onko hänestä kuva jossain mammani kuvien joukossa? Sitä ei voi tietää. Jos vanhoja sukulaisia − niitä, joilta aikanaan yritin Almasta kysellä − olisi vielä elossa, kyselisin nyt pontevammin. Jonkun täytyi tietää ja muistaa. Joku olisi ehkä osannut osoittaa Alman kuvan.

Onko hän vaikkapa tässä kuvassa, joka oli mammani kansiossa lähisukulaisten kuvien joukossa? Kuva esittää kahta naista, joista toisella on lapsi sylissään. Voisiko vasemmanpuoleinen nainen olla Alma? Kuvittelen, että hänessä on mammani suvun piirteitä. Vai onko nainen sittenkin liian nuoren näköinen Almaksi.

Sitä, kehen Alma oli onnettomasti rakastunut, saan tuskin koskaan tietää. Mutta periaatteessa sitäkin voisi vielä yrittää selvitellä yhdellä konstilla, jos sille vain olisi aikaa. Arkistoissa on vanhojen ihmisten murrehaastatteluja, joista vuosien varrella on löytynyt jo monta mielenkiintoista asiaa. Entä jos joku hollolalainen onkin muistellut nauhalle juuri Almaa?

Eläkkeellä ehkä ehdin niitä kuuntelemaan...

Visiittikuvien tuntemattomia kasvoja II

Tuntematon pariskunta on käynyt kuvattavana Nyblinin ateljeessa Helsingissä.

Vanhan visiittikorttikansion kimpussa häärätessä täytyy olla vähän varovainen. Kuvia ei kannata poistaa tai lykätä takaisin paikalleen kiireellä hosuen, ettei tule repineeksi rikki kuvasyvennysten ohuita paperireunuksia.

 

Tässä on päässyt käymään juuri niin. Alareunus on revennyt, kun kuvan laitaan on yritetty päästä käsiksi, ja joutunut kokonaan hukkaan.

Visiittikuvan varovaisessa poisliu'uttamisessa tykkään käyttää apuna kahta tukevaa paperipalaa tai kartonkia. Pitempi suikale työnnetään melko pitkälle kuvan alle. Pikkupala laitetaan kuvan päälle (ettei kuvaan tule sormenjälkeä) ja painetaan sitä hiukan, jolloin kuva on paperipalojen välissä vähän niin kuin pihdeissä. Pitemmästä suikaleesta vetämällä kuva lähtee liukuun. Kun kuvan reunat tulevat esiin, käy vetäminen jo niistäkin tarttumalla. En tiedä onko tämä ollenkaan oikeaoppista hääräämistä, valokuvaeksperteillä ehkä olisi parempiakin konsteja?

Näistä tuntemattomista neidoista on sellainen johtolanka, että he ovat syksyllä 1908 käyneet Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulua Vilppulassa, kuten isoisoisäni ensimmäinen vaimokin. Kumpikin tyttö löytyy koulussa tuolloin otetusta ryhmäkuvasta.

Teippi ja kuulakärkikynä eivät näytä oikein mukavalta vanhassa visiittikorttikansiossa. Jos henkilöiden nimiä kirjoittaa kuvien alle, se on hyvä tehdä lyijykynällä. Joskus tunnistuksessa tulee virheitäkin, eikä kuulakärkikynän jälkeä saa jälkeenpäin oikein mitenkään siististi korjattua. Ellei halua "sotkea" kansiota liian uuden näköisillä lyijykynäraapustuksillakaan, voi vaikka merkitä nimiä muistiin erilliselle paperille kansion väliin. Kuvat voisi vaikka hennosti numeroida, ja listata tunnistetut henkilöt numeroittain paperille.

Nämä seuraavat visiittikorttikuvat ovat suureksi osaksi peräisin samasta isoisovanhempieni pois heitetystä kansiosta, josta aiemmassakin postauksessa oli kuvia. Löydätkö tuttuja kasvoja? Ensimmäiset kuusi kuvaa on otettu lahtelaiskuvaamoissa, edempänä on paljon Tampereella kuvattuja. Kuvat omistaneet sukulaiseni ovat asuneet Pusulassa, sukua on myös Hollolassa ja kouluja on käyty Helsingin, Vilppulan ja Orimattilan suunnilla.