Alma oli isoisoäitini vanhin sisko, josta ei koskaan puhuttu mitään.
Alman olemassaolo paljastui minulle 16-vuotiaana, kun sukututkimuksesta innostuneena tilasin Hollolan kirkkoherranvirastosta virkatodistuksen mamman eli isoisoäitini sisarusparvesta. Halusin saada selville mamman siskojen ja veljien syntymä- ja kuolinajat. Sisarusparven ensimmäisenä komeilikin sitten virkatodistuksessa tämä entuudestaan ihan tuntematon Alma Keskitalo. Hän oli syntynyt Hollolassa 11.2.1881 ja kuollut 23.8.1920 naimattomana ja lapsettomana.
Siis kuollut 39-vuotiaana, eli ihan ennen aikojaan. Koetin vähän kysellä muutamalta vanhalta sukulaiselta Almasta, mutta ei kukaan osannut kertoa hänestä mitään.
Tai osasi sentään. Oma mummini, joka ei ollut mitään sukua Almalle (Alma oli ollut pappani täti) kertoi jotakin, kun oikein kyselin. Mummi ei ollut koskaan kuullut anoppinsa (mamman) puhuvan Alma-nimisestä siskosta, mutta 1950-luvulla meillä kotona oli pitemmän aikaa oleskellut hollolalainen hieroja hoitamassa reumatismista kärsivää pappaani. Tämä hieroja oli kertonut mummilleni, että eräs vanhanemännän sisarista Hollolassa oli aikanaan eksynyt metsään, löydetty "hyvin huonossa kunnossa" ja sen seurauksena kuollut.
Muistelen mummin maininneen vielä "eksynyt marjassa ollessaan". Alman kuolinaika, elokuun loppupuoli olikin marjastusaikaa. Puolukat taisivat olla vielä raakoja, mutta mustikoita oli vielä… Oli ihan ymmärrettävää, että Alma oli saattanut eksyä metsään marjastusinnossaan. Olihan oma mammanikin, Alman sisko, aikanaan harhaillut marjaretkillään ties missä hukkateillä.
Kuinkahan kauan Alma oli seikkaillut metsässä? Varmaan aika kauan, jos hän kerran oli mennyt niin huonoon kuntoon, että kuolema oli lopulta korjannut. Kesäaikana ei sentään ollut kovin kylmä, mutta saattoihan sataakin. Eväiden loputtua syömisenä ehkä vain marjoja ja lähdevettä. Kenties ei Alma ollut muutenkaan vahvatekoinen. Yksinkö hän oli mennyt marjaan? Kuinkahan laajat metsät Hollolassa silloin olikaan, varmasti laajemmat kuin nykyään.
Vaikka Alma toisinaan kummitteli mielessäni, kului runsaat kaksikymmentä vuotta, ennen kuin tulin uudelleen lähestyneeksi Hollolan kirkkoherranvirastoa hänen asiassaan. Ehkä kuvittelin myös, että kuolinsyyn tapaiset tiedot olisivat julkisia vasta sadan vuoden kuluttua kuolemasta. Tiedustelin mahdollisuutta saada selville Alman kuolinsyy, jotta se voisi osoittaa suvussa kulkeneen muistitiedon metsään eksymisestä oikeaksi tai vääräksi.
Postissa saapunut ote kuolleiden luettelosta oli yllätys. Sen mukaan Alman kuolinsyyksi oli merkitty "hukuttautui järveen, mielenhäiriö".
Nyt Alman kohtalo alkoi kiinnostaa toden teolla. Miksi hän oli päättänyt päivänsä hukuttautumalla? Ja miten tähän kuvaan sopi mummini kertomus marjametsään eksymisestä ja "hyvin huonossa kunnossa" löytymisestä? Eikö mummini ollut raatsinut kertoa minulle totuutta, vai eikö sitä ollut kertonut − tai tiennyt − mummini tietolähde, tuo hollolalainen hierojakaan?
Samoihin aikoihin minulle "paljastui" Historiallisesta sanomalehtiarkistosta toinenkin mammani sisarusparven vaiettu tragedia. Alman nuorempi veli Emil oli vuonna 1922, siis pari vuotta Alman kuoleman jälkeen, syyllistynyt tappoon, todettu sittemmin syyntakeettomaksi ja viettänyt loppuikänsä mielisairaalassa. Yhdessä rytinässä selvisi, minkä vuoksi Emilistäkään ei oikein ollut puhuttu, vaikka hänen olemassaolonsa olikin ollut tiedossa.
Emil-veljestä juttua riitti niin sanomalehtien palstoilla kuin arkistossa. Kävi ilmi, että eräs sukulaiseni oli jo tutkinutkin hänen tapaustaan pitkälle. Aikanaan rikosta selvitettäessä oli kirjattu muistiin todistajanlausuntoja, selvitelty syyllisen lapsuutta, sukulaissuhteita ym. perin pohjin. Ahmin aineistoa odottaen eniten, löytyisikö siitä valaistusta Alman kohtaloon.
Löytyihän sieltä, vaikka ei kovin paljon. Mainittiin, että syytetyn sisar oli aiemmin hukuttautunut järveen. Alman äidin kertomana oli kirjattu muistiin, että Alma oli jo pitemmän aikaa ennen kuolemaansa ollut mielenvikainen onnettoman rakkauden tähden. Kun Alma oli hukuttanut itsensä, ei Emil-veli ollut välittänyt mitään koko asiasta, vaan oli istunut mietteisiinsä vaipuneena toisten sukulaisten ja kyläläisten naaratessa tyttöä järvestä.
Syynä onnettomaan tekoon oli siis onneton rakkaus.
Alman toisen veljen kertomuksesta ilmeni vielä, että Alma oli ollut ennen hukuttautumistaan uneton ja synkkä, mahdollisesti onnettoman rakkauden tai pitkällisen ihotaudin takia.
Mutta miten kaikki sitten oli käynyt? Oliko Almalta jäänyt viestiä, oliko häntä yritetty estää? Mitä oli tapahtunut, oliko silminnäkijöitä? Historiallinen sanomalehtikirjasto ei tässä asiassa auttanut, vaikka hukkumatapauksista ja itsemurhista tuohon aikaan yleensä ahkerasti uutisoitiinkin. Alman kohtalo ei ollut päätynyt lehtien palstoille.
Luultavasti Alman kuoleman tähden oli sentään kutsuttu paikalle poliisi. Astia-verkkopalvelusta näin, että Hollolan nimismiespiirin poliisitutkintapöytäkirjoja oli säilytetty vasta vuodesta 1925 eteenpäin. Niistä ei siis olisi apua.
Kului taas joitakin vuosia, kunnes asia jälleen aktivoitui päänupissani. Päätin vielä tiedustella Alman tapaukseen liittyvää aineistoa suoraan Hämeenlinnan maakunta-arkistolta. Sieltä vastattiin, että poliisitutkintapöytäkirjoja tuolta ajalta ei tosiaan ollut enää olemassa, mutta erikoista kuolemantapausta oli saatettu käsitellä myös käräjillä, jolloin käräjäpöytäkirjan liitteenä voisi olla poliisitutkintapöytäkirja.
Kaiken vuosikausien vitkasteluni jälkeen kesti vain hujauksen, kun virkailija oli selvittänyt, että Hollolan käräjäkunnan varsinaisasioiden pöytäkirjan 1.10.1920 liitteenä oli kaksi sivua pitkä nimismieheltä maaherralle osoitettu kirje, joka sisälsi tapahtumakuvauksen Alman kuolemasta. Kohta minulla oli sähköpostissani kopio kirjeestä, jonka oli laatinut 25.8.1920 apulaisnimismies Anton Pastinen:
Täten saan nöyrimmin Herra Maaherralle ilmoittaa, että Talollisen tytär Alma Keskitalo Hollolan pitäjän Pinnolan kylästä, syntynyt 18 11/2 81, löydettiin t. k. 24 pnä Järvisten nimisestä järvestä hukuttautuneena. Alma Keskitalo oli lähtenyt elokuun 23 päivänä ajamaan karjaa metsään ja kun ei häntä kuulunut takaisin rupesi talonväki epäilemään, että hänelle olisi jotakin tapahtunut ja tästä ilmoittivat he Poliisikonstaapeli Kaarlo Mäkelälle joka toimitti etsinnän ja löysi mainitun Keskitalon edellämainitusta järvestä. Vainajalla oli kaulaan kiinnitetty kaksi kiveä jotka arvellaan hänen itse kiinnittäneen kaulaansa, koska hän jo pitemmän aikaa on havaittu sairastavan mielisairautta. Ylläesitetyn johdosta saan nöyrimmin anoa, että Herra Maaherra määräisi asianomaisen lääkärin toimittamaan lääkintälaillisen ruumiinavauksen Alma Keskitalon ruumiista, joka säilytetään Hollolan leikkuuhuoneella.
Piirilääkäri Bergström totesi lausunnossaan, että vainaja oli menettänyt henkensä hukkumisen kautta, eikä mikään antanut aihetta olettaa, että hän olisi joutunut veteen toisen käden kautta, joten tapahtunut oli itsemurha.
Tietoa on siis nyt löytynyt. Mutta vielä yhtä asiaa kaipaisin, nimittäin Alman valokuvaa.
Onko hänestä kuva jossain mammani kuvien joukossa? Sitä ei voi tietää. Jos vanhoja sukulaisia − niitä, joilta aikanaan yritin Almasta kysellä − olisi vielä elossa, kyselisin nyt pontevammin. Jonkun täytyi tietää ja muistaa. Joku olisi ehkä osannut osoittaa Alman kuvan.
Onko hän vaikkapa tässä kuvassa, joka oli mammani kansiossa lähisukulaisten kuvien joukossa? Kuva esittää kahta naista, joista toisella on lapsi sylissään. Voisiko vasemmanpuoleinen nainen olla Alma? Kuvittelen, että hänessä on mammani suvun piirteitä. Vai onko nainen sittenkin liian nuoren näköinen Almaksi.
Sitä, kehen Alma oli onnettomasti rakastunut, saan tuskin koskaan tietää. Mutta periaatteessa sitäkin voisi vielä yrittää selvitellä yhdellä konstilla, jos sille vain olisi aikaa. Arkistoissa on vanhojen ihmisten murrehaastatteluja, joista vuosien varrella on löytynyt jo monta mielenkiintoista asiaa. Entä jos joku hollolalainen onkin muistellut nauhalle juuri Almaa?
Eläkkeellä ehkä ehdin niitä kuuntelemaan...
