Muistitietoa Ulrika Tötterströmin murhasta

Kauhistavasta murhasta Pusulassa kertoi Uusi Suometar 3.11.1886.

Pusulasta Helsinkiin päin autolla ajellessa muistui mieleen, miten ennen vanhaan (vielä 1900-luvun alussa) saman matkan taittaminen vei kuulemma kolme päivää. Matkalla piti yöpyä kahdessa majatalossa. Samalla palasi mieleen ikivanha Tötterströmin murhajuttu, joka sekin liittyi tietyllä tapaa Helsingin-matkaan.

Pusulan kirkonkylän Jaakkolan talon Nummilan torpan vaimo Ulrika Elvina Tötterström, o. s. Wiklund (s. 1838) murhattiin lokakuussa 1886. Tuntuu ihmeelliseltä, että vielä reilusti 2000-luvun puolella sain kuulla iäkkäältä sukulaiseltani muistitietoa tuosta tapauksesta. Aikaa oli kulunut siis yli 120 vuotta. Olen myös vuosia sitten kuunnellut vanhoja pusulalaisten murrehaastatteluja arkistonauhoilta, ja niilläkin joku muisteli tätä tapausta. En enää ihan tarkoin muistakaan, mikä yksityiskohta on peräisin sukulaiseni, mikä taas murrehaastatellun suusta.

Torppari Anders Johan Tötterströmille tuli kertoman mukaan vispilänkauppaa naapurin naisen kanssa, ja tämä johti rikokseen. Ulrika-vaimo oli raivattava pois uuden rakkauden tieltä. Lokakuisena päivänä mies lähti hevosrattaineen Helsingin-matkalle, vaikkei hänellä − kuten myöhemmin todettiin − sinne oikein mitään kunnon asiaakaan ollut, vaan kyse oli silkasta alibin hankkimisesta. Yösydännä Tötterström palasi ensimmäisestä majapaikastaan selkähevosella takaisin kotiin murhaamaan vaimonsa.

Tötterströmeillä oli lapsia, mutta näistä ainakaan kaikki eivät olleet tapahtumien aikaan kotona. Samaan aikaan vietettiin nimittäin naapurikylässä Hyönölän Lintilän talossa häitä: Lintilän tytär Ida Fatima Johansson vihittiin avioliittoon Kaukelan Vanhan-Sippalan rusthollarin pojan Adolf Johan Amnellin kanssa 21.10.1886. Muistitiedon mukaan Tötterströmin lapset oli lähetetty kotoa pois näihin häihin. Tapauksesta sepitetty arkkiveisu kuuluu kertoneen jotakin sentapaista kuin: lapset häihin menivät, siellä iloa näkivät, eivätkä tienneet isän heidät orvoiksi tekevän.

Surmatyön tehtyään Anders Tötterström piilotti vaimonsa ruumiin suureen puusaaviin erään lähteen lähettyville. Myöhemmin tapahtumien kulkua tutkittaessa pääteltiin naapurin naisen olleen apuna voimia vaatineessa työssä, mutta tätä ei kyetty todistamaan. Tötterströmin tarkoituksena oli hankkiutua ruumiista eroon myöhemmin, mutta nyt miehen oli kiireen vilkkaa lähdettävä jatkamaan keskeytynyttä Helsingin-reissuaan.

Sillä välin läheisestä Nummen Heijalan kylästä tuli lähteelle miehiä juottamaan hevosiaan, koska heidän kylänsä sijaitsi korkealla mäellä ja siellä oli aina pulaa vedestä. Hevoset tulivat rauhattomiksi haistaessaan veren, ja miehet löysivät ruumiin saavista. Teosta osattiin ilmeisesti hetimmiten epäillä vainajan aviomiestä.

Joku Lintilän häävieraista oli vieläpä sattunut näkemään Tötterströmin ratsastamassa yöaikaan hevosella, joka oli aivan vaahdossa.

Hämäläinen uutisoi Anders Tötterströmin kuolemantuomiosta 10.10.1888.

Vaikka Anders Tötterström tuomittiin kuolemaan, ei kuolemantuomioita enää tuohon aikaan pantu Suomessa täytäntöön, vaan mies selvisi vankeudella ja palasi ilmeisesti vielä myöhemmin takaisin kotiseudulleen. Ehkä hyvä käytös siihenkin aikaan lyhensi vankeustuomiota. Enkö vain muistakin kuulleeni jonkun vanhan pusulalaisen luonnehtineen Tötterströmiä sanoin "muuten kunnollinen mies"...? Romanssi naapurin naisen kanssa ei liene saanut jatkoa. Nainen selvisi tuomiotta, mutta paikkakuntalaisten silmissä hän taisi olla tapahtuneeseen yhtä suuri syyllinen kuin tämä "muuten kunnollinen" mieskin.

Ulrika Tötterströmin murhatapauksesta löytyy varmasti tarkka selonteko aikalaistodistuksineen arkistojen kätköistä. Joskus kun taas arkistoon ehtii, olisi mielenkiintoista tutkia, vahvistavatko käräjäpöytäkirjat tuon kaiken vanhan muistitiedon, kuten häävieraan näkemän vaahtoisen hevosen ja hevosiaan juottamaan tulleet naapurikyläläiset. Entä onko arkkiveisua vielä jossain olemassa?

Tuntemattomia pirpanoita

Keitä he lienevät?

Pikkulasten ja vauvojen kuvat ovat visaisimmasta päästä, kun yrittää tunnistaa ihmisiä vanhoista valokuvista, joihin ei ole kirjoitettu mitään nimiä. Jos kuvassa on muitakin henkilöitä, voi se helpottaa lasten tunnistamista: tuo nainen on selvästi isomummi, joten lapsi hänen sylissään on varmaankin Ella. Mutta jos lapsi on kuvassa yksin, on tunnistaminen vieläkin vaikeampaa.

Hyvällä onnella voi joku sukulainen hoksata, että siinähän on Aino-täti lapsena, meillä oli joskus ihan sama kuva. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätodennäköisempää on, että kukaan enää pirpanaa tunnistaa. Nyt alkaa olla jo aika mahdotonta löytää nimiä 1920-lukulaisiin ja sitä vanhempiin lastenkuviin.

Kuinka kiva olisikaan, jos kuvien taakse olisi aikanaan kirjoitettu nimet − taikka jos ne kirjoittaisi vielä nyt niihin kuviin, joita unho parhaillaan vasta uhkaa! Sellaisia ovat vaikkapa vanhempieni sukupolven eli 1940-luvulla syntyneiden lapsuuskuvat. Nyt sedät ja tädit vielä tunnistavat itsensä ja toisensa vanhoista kuvista, mutta kuinkas lienee parin-kolmenkymmenen vuoden päästä.

Keitähän lapsia näissä seuraavissa kuvissa mahtaa olla? Pusulan ja Hollolan seudut yhä todennäköisiä, kuten edellisissäkin kuvahöpinöissä.

Tämän töyhtöpään ja rusettikaulan on kuvannut Atelier Regina Helsingissä.

Tämä tyttö taas on kuvattu Kallion kuvaamossa osoitteessa Helsinginkatu 9.

Tämä lapsonen on päätynyt kameran eteen Lahdessa.

Edellisiä vanhempi ja huonokuntoisempi kuva lienee otettu kotioloissa. Kaunis tapetti ja jalkalista, kirjottu keinutuolimatto koristeellisessa keinutuolissa, jossa kiikkuu... kuka?

Valokuvaaja O. Koivukosken ottama vauvapotretti.

Dyrendahlin valokuvaamon tuolilla istuva napero.

Tämä pieni kulunut lapsen kuva on sen näköinen, että sitä on paljon mukana kuljetettu. Raidalliseen pukuun puettu lapsi muistuttaa samanlaisesti puettua lasta toisessa, alla olevassa kuvassa. Kuvassa on myös kaksi nuorta naista, toinen varmaankin lapsen äiti. Kuva saattaa olla 1910-luvulta ja Hollolan seudulta, josta isoisoäitini oli kotoisin, tai sitten ei...

Kylläpä olisi mukava tietää, keitä he ovat.

Mitä vanhempiin kuviin mennään, sen tavallisempia ovat pikkupojillakin pitkät kiharat ja mekot. Vasemmalla tässä ehkä poika ja oikealla tyttö? Arvelisin kuvaa 1910-luvulla otetuksi. Ikänsä puolesta lapset voisivat siten olla isoisoäitini sisaren vuosina 1913 ja 1914 syntyneet poika ja tyttö. Heidän lapsensa eivät kuitenkaan tunnistaneet heitä tästä kuvasta...

Pikkutyttö on kuvattu Tampereella 1900-luvun alussa. Onkohan sievä nukke oma vai kuvaamon viihdykerekvisiittaa? Väinö Tanner kertoo muuten muistelmissaan Näin Helsingin kasvavan, että kun hänestä ja sisarestaan 1880-luvulla otettiin ensimmäistä valokuvaa, kuvaaja kertoi että valokuvauskoneesta lentäisi pian ulos lintu. Sitä lapset sitten odottivat tiukasti kameraan tuijottaen. Valotusajat olivat pitkiä, joten kekseliäisyyttä tarvittiin vilkkaiden tenavien paikallaanpitämiseksi.

Valonpilkahdus tunnistusrintamalla! Tämän kuvan on joku ajoissa tunnistuttanut ja kirjoittanut sen taakse kuulakärkikynällä nimen. On heti paljon hauskempaa, kun tietää, että pappani serkun, vuonna 1909 syntyneen Sakari-pojan varpaathan ne siinä.

Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulussa syksyllä 1908

On niin vaikea muistaa tuon oppilaitoksen koko nimi, että joka kerta täytyy luntata: Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulu. Isoisoisäni ensimmäinen vaimo Tyyne Linnakivi kävi tuota koulua Vilppulassa syksyllä 1908. Vintiltä löytynyt valokuva on sieltä peräisin.

Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulun oppilaita syksyllä 1908.

Tyyne istuu kuvassa toisena vasemmalta, käsi toverin olkapäällä. Kuvan muut opiskelijat ja opettajat ovatkin sitten tunnistamatta, kenenkään nimeä en toistaiseksi ole onnistunut saamaan selville. Tuolloisen opiskelijajoukon luettelo kyllä löytyi Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Tampereen Sanomat kertoi koulun päättäjäisistä joulun alla 1908:

Kuutolan kutoma-, käsityö ja talouskoulun päättäjäiset oli t. k. 17-18 päivinä.

Kohta vetivät katsojain huomion puoleensa oppilasten valmistamat aistikkaasti näytteille järjestetyt työt.

Siinä löytyi senkin seitsemänlaisia yksinkertaisia ja moniniitisiä kilpikankaita, pöytä-, tarjotin- ja pyheliinoja, pitkiä naisten ja miesten pukukankaita, keinutuolin mattoja, akkunanverhoja, villa-, pellava- ja karvalankoja, erittäin hauskan näköinen rekiryijy, ja eräs morsian-tyttö oli ”värkännyt” oikein komean hääryijyn.

Kun katseli niitä raaka-aineita, joista nämä kaikki työt oli tehty, niin herää ajatus, että onhan sitä kansamme naisilla kykyä tehdä käsitöitä, kun heitä siihen oikealla tavalla opetetaan.

Vielä on mainitsematta, että kaikki värilliset langat olivat kasviväreillä värjätyt. Tähän tarkoitukseen oli koottu sammalia, lehtiä, koivu- ja lepän kuoria, kuusen partoja, käpyjä y. m. Värit olivat pehmeitä, ei räikeitä, silmiin pistäviä. Tällaiset kotivärit pysyvät muuttumattomina, niin kauvan kuin kangaskin pitää.

Jotta näissä päättäjäisissä käynyt yleisö saisi jonkunlaisen käsityksen, miten niitä töitä tehdään, olivat oppilaat vielä työssä kutoivat, että helisi.

Koulun tarkoitus on maamme naisia opettaa tekemään työnsä Suomen kansan muinaisten kauneusmuotojen mukaan.

Tällaisessa koulussa saavutettu taito on taloudessa suuri arvoinen, sillä silloinhan voidaan kotona kotoisista aineista valmistaa enimmät siinä tarvittavista esineistä, jotka epäilemättä ovat arvokkaampia, kestävämpiä ja sirompia kuin tehdasteollisuus ja näin ollen jää monen monta markkaa kartuttamaan yhteistä hyvin vointiamme.

Seuraavasta oppilasluettelosta huomaamme, kuinka jo eri puolilla maatamme tunnetaan tämän koulun merkitys eikä yksin täällä, sillä olihan näissä kursseissa Virostakin oppilas.

Näissä kursseissa nimit. oli seuraavat oppilaat:

Tyyne Heinänen, Keuruu, Olga Takanen, Keuruu, Hilja Kulmala, Kärkölä, Hilda Mattinen, Tyrvää, Tyyne Punakallio, Sysmä, Henriikka Riski, Luopioinen, Alma Johansson, Viro, Tartto, Tyyne Linnakivi, Pusula, Maiju Lahti, Hausjärvi, Eufemia Erkkylä, Jääski, Alma Ruhanen, Kuhmoinen, Maria Mikkola, Eurajoki, Hilda Hietanen, Punkalaidun, Martta Ojanen, Punkalaidun, Hilma Jylhä, Multia, Elviira Paananen, Rautalammi, Heta Oksanen, Petäjävesi, Saima Leander, Vilppula.

Sukuni vanhojen visiittikorttien seasta löytyy ainakin kaksi sellaista kuvaa, joiden esittämä henkilö on mielestäni tunnistettavissa tuosta Kuutolan ryhmäkuvasta. Vai mitä tuumaatte, tässä ensin yksittäispotretit kahdesta neidosta:

Ja sitten ryhmäkuvasta napatut hyvin samannäköiset naamat:

Keitähän he ovat? Tunnistaisiko joku tuon oppilaslistan perusteella?

Jostain minulle on päätynyt tällainen Kuutolan koulurakennusta esittävä postikorttikin. Sainkohan sen peräti sieltä Kuutolasta aikanaan vuosia sitten, kun selvittelin tuon ryhmäkuvan ottopaikkaa. Tuo sama koristeellinen koulurakennus on vieläkin olemassa siellä Vilppulassa!

Aliisin oululaiskuvien äärellä

Moilasen Aliisin vanha valokuvakansio on luonani vieraisilla. Aliisi kuoli jo useita vuosia sitten, joten kansion sisällöstä ei enää pääse häneltä kyselemään. En itse tainnut koskaan edes tavata Aliisia. Hän oli mummini serkku, joka asui kaukana Oulussa.

Aliisilla ei ollut lapsia, ja hänen kuoltuaan tämä kansio päätyi mummilleni. Muistelen, että katselimme sitä yhdessä mummin kanssa, mutta en ollut silloin niin kiinnostunut asiasta, että olisin tehnyt muistiinpanoja. Nyt mummikin on kuollut. Ja oma kiinnostukseni Aliisin kuvia kohtaan on hieman herännyt, tietenkin liian myöhään. Näin siinä aina käy.

Albumin välissä on kaksi samanlaista visiittikorttikuvaa, joissa on Aliisi lapsena. Toisen taakse on varmaankin omakätisesti kirjoitettu "Alise M".

Aliisi oli syntynyt joskus 1910-luvun alussa, en tiedä tarkkaa aikaa. Hänen äitinsä oli mummini täti Eeva Moilanen. Muistan mummin kertoneen, että Aliisi oli syntynyt matkalla kätilölle, ehkä rattaissa, jossain Oulun kadulla. Tilanteeseen oli rientänyt apuun opettajatar Helmi Vedenoja, josta tuli sitten myös vauvan kummi. Minulla on mielikuva, että mummi mainitsi tuosta erikoisesta syntymästä kirjoitetun lehdessäkin, mutta en ole ainakaan vielä onnistunut sellaista lehtijuttua löytämään Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.

Tässä seuraavassa kuvassa on oikeassa reunassa Aliisi nuorena tyttönä, mutta en tunnista vanhempaa naista enkä miestä hänen seurassaan. Aliisin äiti oli ymmärtääkseni yksinhuoltaja, eivätkä nämä ole ainakaan Aliisin äidin vanhemmat.

Aliisin syntymässä avustanut ja hänen kummikseen tullut opettajatar Helmi Vedenoja järjesti sittemmin Aliisin työhön Oulun Isonkadun koulukeittolaan. Siellä Aliisi oli apulaisena ymmärtääkseni vuosikausia, enkä hänestä itse asiassa juuri muuta tiedäkään. Syksyllä 1939 Aliisi puolestaan järjesti samaan koulukeittolaan apulaiseksi myös mummini. Niinpä mummini nuoruusvuodet, Aliisi ja koulukeittola kietoutuvat päässäni erottamattomasti yhteen.

Koulukeittolaan liittyy saumattomasti myös Katri-täti, josta mummini toisinaan puhui ja joka myös esiintyy Aliisin valokuva-albumin sivuilla. Katri-täti oli koulukeittolan keittäjä, oikealta koko nimeltään Anna Kaisa Väisänen. Hänet tunnistan helposti valokuvista kuten Aliisinkin. Tässä taitaa olla varhaisin yhteiskuva heistä.

Aliisi Moilanen ja Katri Väisänen. Aliisi näyttää tässä vielä melkein lapselta eikä Katri-täti kovin vanhalta, joten kuva on ehkä 1920-luvulta.

Katri Väisänen istumassa, tuntematon seisomassa.

Irtokuvista löytyi tällainenkin otos Katri Väisäsestä ja Aliisi Moilasesta autenttisessa työympäristössä eli koulukeittolan lieden ääressä, ehkä jossain siellä 1920-1930-lukujen taitteessa.

Muistan mummini kertoneen, että hänellä oli koulukeittolaan työhön tultuaan aluksi vaikeuksia Katri-tädin eli keittolan keittäjän kanssa. Katri-täti ei tainnut suhtautua ihan suopeasti uuteen tulokkaaseen, mutta Aliisi piti jämäkästi mummini puolta. Vaan koulukeittolasta toiste lisää, nyt takaisin Aliisin kansion ääreen. Nyt hän onkin jo kuvissa aikuinen, ja hänen äitinsä, eli mummini täti Eeva, on myös keskeisenä henkilönä mukana useassa potretissa:

Nuori Aliisi Moilanen Eeva-äiteineen pyhätamineissa Oulun Linnansaarella 7.5.1933.

Aliisi ja Eeva Moilanen, oikealla istuva nainen on tuntematon.

Takana keskellä seisomassa Aliisi Moilanen, edessä keskellä istumassa Eeva Moilanen. Keitähän ovat muut?

Hymyilevä Aliisi.

Suuri osa lopuista Aliisin albumin kuvien henkilöistä onkin sitten tuntemattomia, todennäköisesti kuitenkin Oulun seudulla asuneita. Jos tunnistat seuraavien kuvien henkilöitä, jätäthän kommentin...! Kaikkein vanhimmasta päästä näyttäisi olevan seuraava kuva kolmesta naisesta. Kismittää, etten tiedä, ovatko he kenties sukulaisiani. Mutta jos olisivat, mummini olisi varmaan maininnut asiasta kansiota katsellessamme, ja muistaisin sen varmaankin...? Toisaalta mummikaan ei ehkä tunnistanut heitä.

Ehkäpä äiti tyttärineen?

Tuntematon nainen.

Pelastusarmeijaanko viittaa tämä asu ja kitara? Kuvan takana lukee mahdollisesti "Ainilta".

Väkeä on tässä niin paljon, ettei kannata yrittää laskeakaan, suviseuratko kyseessä? Oulussa varmaankin. 

Tuntemattomia naisia ompelusten äärellä.

Tuntemattoman miehen henkilöllisyystodistuksesta irrotettu kuva tupsahti esiin toisen kuvan takaa.

Kuka on tämä edustava sota-aikainen pariskunta?

Vieraita tyttöjä.

Luulenpa, että tässä kuvassa voisi olla Oulun Isonkadun päiväkodin johtajattaria tai opettajattaria vanhempana, mutta varma en ole...

Vanhat kuvat vanhaan kansioon

Minulle oli kertynyt roimasti irrallisia vanhoja valokuvia ja mietin, mikä olisi paras tapa saada niihin järjestystä. Jotain tiettyä kuvaa etsiessä piti aina käydä läpi nippukaupalla kuvia löytääkseen etsimänsä. Kuvia seilasi kirjekuorissa lipaston laatikoissa ja albumien väleissä, osan olin sullonut nykyaikaiseen muovitaskukansioon, josta varsinkin pienimmät putoilivat helposti. Kuvien liimaaminen kansioon ei houkutellut, eikä myöskään kiinnittäminen nykyaikaisilla muovikuvakulmilla.

Isovanhemmat olivat kyllä aikanaan nuoruusvuosinaan perustaneet itselleen valokuvakansiot, joihin olivat kiinnittäneet osan kuvistaan, mutta perhe-elämän kiireissä homma oli tainnut jäädä kesken. Pappani 1930-luvun kansiossakin oli vielä typötyhjiä sivuja lopussa. Tuntui silti hieman väärältä alkaa täydentää papalta kesken jäänyttä kansiota näin nykyaikana, hiukan siltä että pilaisin jotain alkuperäistä, jos nyt näpelöisin kansion sisältöä nykysormineni. Eivätkä sinne kaikki irtokuvani olisi mahtuneet kuitenkaan.

Tuli mieleen, että olisipa mukava laittaa vanhat kuvat vanhaan tyhjään kansioon, niin että ne olisivat oman aikansa mukaisessa ympäristössä. Mutta minulla ei ollut vanhaa tyhjää kansiota.

Tutkailin toria ja huutonettiä sillä silmällä. Ja heti lykästi. Netissä kaupattiin juuri passelia tyhjää ja käyttämätöntä kansiota, jonka kannet olivat kauniin ruskeankirjavat, hiukan samantapaiset kuin pappani vanhassa albumissa, mutta vielä kauniimmat.

Sitten löysin erään valokuvaliikkeen verkkokaupasta myös mattapintaisia, paperisia kuvakiinnikkeitä. Ne vaikuttivat lupaavasti sellaisilta, jotka voisivat sopia yhteen vanhojen valokuvien ja vanhan kansion kanssa näyttämättä liian uusilta.

Ihan rakastuin tämän kansion ruskeankirjaviin kansiin, joissa valo heijastuu niin kauniisti...

Loppujen lopuksi tulin hankkineeksi kolme "uutta vanhaa" kuvakansiota. Ne olivat kaikki käyttämättömiä tai ainakin siltä näyttivät, arviolta 1930-1940-luvuilta, eivätkä yhtään kalliimpia kuin uudet albumit kaupassa. Paksuimmasta kansiosta oli ilmeisesti poistettu ohuet välilehdet, mutta eihän se haitannut mitään. Viimeisin hankinnoista, tämä lehtikantinen, on vieläkin tyhjillään, mutta toisia olen täyttänyt.

Kuvat oli aluksi lajiteltava suunnilleen aikajärjestykseen, jotta kansioihin tulisi jotain tolkkua. Tuumasin, että mamman vanhat postikortitkin voisi samalla laittaa kansioon. Ne pääsivätkin sinne ihan ensiksi.

Hankin sekä beigejä että valkoisia kuvakulmia. Mustiakin olisi ollut saatavilla, mutta ajattelin että ne olisivat synkkiä. Hyvin nekin varmaan olisivat sopineet. Näistä beige oli oma suosikkini, enemmän "vanhan näköinen" kuin valkea, mutta ei valkeakaan hassumpi ollut.

Vanhat kuvat pääsivät siis vanhaan kansioon!

Ja tulihan lopulta kajottua myös siihen pappani kansioon, jonka täyttäminen oli häneltä jäänyt kesken. Papalta oli nimittäin sattunut jäämään käyttämättä myös vajaa pussillinen vanhoja kuvakiinnikkeitä. Siis ihan autenttisia vanhoja 40-lukulaisia, samoja joita hän itse oli käyttänyt kuvia kiinnitellessään. Päätin kokeilla vieläkö niiden vuosikymmeniä vanha liima mihinkään tarttuisi. Ja kyllähän se tarttui ihan hyvin. Kiinnitin "vanhuksilla" pappani kansion loppuun kuvia, jotka mielestäni sopivat sinne, eikä tulos ollut hullumpi. Ajattelin kumminkin sujauttaa kansion väliin lapun kertomaan, etteivät viimeiset sivut ole alkuperäisen omistajan täyttämiä.

Hopeapikarien jäljillä

Vuoden 1789 kesäkuun alussa Pusulan kappelin Marttilan kylässä sijaitsevan Suikian tilan isäntä Juho Juhonpoika joutui varkauden uhriksi. Isännän ja väen ollessa ulkotöissä Suikian lukitsemattomasta asuinrakennuksesta katosi maalattu, lukolla varustettu kriini eli lipas arvokkaine sisältöineen. Lippaassa oli ollut suurikokoinen kullattu hopeapikari, pienempi kultaamaton hopeapikari sekä kaikkiaan viisi muuta pientä kultaamatonta hopeapikaria, kaksi hopeista rintakorua, kultasormus sekä käteistä rahaa seteleinä, kolikoina ja plootuina. Nämä kaikki olivat tiessään.

Noin viikkoa varkauden jälkeen lähti Marttilan kylässä asunut sotilaan vaimo Maria Aatamintytär lapsineen yllättäen pois paikkakunnalta. Maria oli naimisissa reservisotilas Fredrik Segelin kanssa, joka parhaillaan oleskeli toisaalla, ehkä ammattinsa velvoittamalla sotaretkellä: edelliskesänä oli alkanut Kustaan sota. Miehen poissaollessa Maria Aatamintyttärellä oli hoivattavanaan heidän kolme pientä lastaan, joista vanhin oli neljännellä ikävuodellaan. Nuoremmat lapset olivat kevättalvella 1789 syntyneet kaksospojat, vasta kolmikuiset Eerikki ja Israel. Nämä kolme pientä lasta Marialla oli mukanaan, kun hänet heinäkuussa 1789 pidätettiin irtolaisnaisena Taivassalon pitäjässä ja vietiin vangittuna aamupäivällä 7. heinäkuuta Taivassalon nimismiehen Benjamin Cavanderin luo Vehmaan Vinkkilän kylään Lutsalan rusthollille.

Heinäkuun 14. päivänä 1789, samana päivänä jolloin vallankumoukselliset Pariisissa porhalsivat valtaamaan Bastiljia, tuotiin Suomen Turussa Maria Aatamintytär kämnerinoikeuden eteen varkaudesta epäiltynä. Kyseisen pöytäkirjan lisäksi hänen asiaansa valaisee Vehmaan välikäräjien pöytäkirja 24.8.1789. Näistä käy ilmi, että nimismies Cavanderin luo saapuessaan Maria Aatamintyttärellä oli matkassaan pienten lastensa lisäksi kaksi kaiverruksin merkittyä hopeapikaria pakattuna sinetöityyn paperiin. Pikareista toinen oli suuri ja kullattu, osapuilleen tuopin vetoinen, toinen pienempi ja kultaamaton. Tällaisten arvoesineiden löytyminen kuljeskelijan hallusta herätti epäilyksiä, ja nimismies takavarikoi ne Marialta huolimatta siitä, että Maria yritti selittää saaneensa pikarit tuntemattomalta henkilöltä Turun kaupungissa. Marialta löydettiin myös kultaiset korvarenkaat, jotka hän kertoi ostaneensa toiselta tuntemattomalta. Nimismies Cavander pyysi vanginkuljettajaansa, Lutsalan talollista Heikki Eerikinpoikaa viemään Marian, lapset sekä pikarit jatkotoimenpiteitä varten kruununnimismies Boermanin luokse Mynämäen pitäjään. Heikki-isäntä ei kuitenkaan kiireiltään itse ennättänyt lähteä matkaan, joten hän laittoi asialle 21-vuotiaan poikapuolensa Juho Antinpojan.

Matkalla kävi sitten vähän ohraisesti. Vehmaan elokuisilla välikäräjillä Juho Antinpoika kertoi, että hän oli ottanut hopeapikarit vastaan nimismieheltä ja asettanut ne viereensä hevoskärryihin, kun lähti Vinkkilästä Maria Aatamintytär ja lapset kyydissään. Peninkulman matkaa ajettuaan Juho oli yhtäkkiä huomannut pikarien kadonneen vierestään. Hän oli pysäyttänyt hevosen ja palannut etsimään pikareita matkan varrelta, mutta ei ollut löytänyt niitä. Palattuaan kärryjen luokse Juho oli kysynyt Marialta, oliko tämä ottanut pikarit. Se olisi voinut olla mahdollista, sillä Marian kädet eivät olleet sidotut. Maria ei kuitenkaan millään ehdolla ollut suostunut tunnustamaan, että olisi ottanut pikarit, eikä Juho ollut myöskään niitä häneltä löytänyt. Juhon ei ollut auttanut muu kuin jatkaa matkaa kruununnimismiehen luo ja kertoa siellä pikarien katoamisesta. Tuolloin Maria Aatamintyttären vanhin lapsi oli sanonut äitinsä heittäneen pikarit kärryistä metsään. Varmemmaksi vakuudeksi omasta syyttömyydestään Juho Antinpoika esitti oikeudelle tuoreen papintodistuksen, jonka mukaan hän oli kristinoppia tyydyttävästi taitavana, rehellisenä ja nuhteettomana nuorukaisena esteettä nauttinut Herran pyhää ehtoollista.

Maria Aatamintytär kertoi oikeudelle olevansa lähtöisin Taivassalosta Toupan rusthollilta, missä hänen isänsä Flygell oli ollut rakuunana. Marian nykyinen asuinpaikka oli Marttilan kylässä Lohjalla Uudenmaan läänissä, ja hän oli nyt tullut synnyinseudulleen Varsinais-Suomeen tarkoituksenaan vierailla siskonsa luona. Tullessaan hän oli saanut tietää, että hänen Turun kaupungissa asunut äitinsä oli edelliskeväänä kuollut. Hopeapikarit Maria kertoi saaneensa tuiki tuntemattomalta mieheltä Turussa käydessään: samana päivänä, jolloin Maria oli saapunut kaupunkiin, hän oli iltapäivällä kolmen aikoihin tavannut Hämeenkadulla tämän miehen, joka oli näyttänyt pikareita ja pyytänyt Mariaa joko myymään taikka panttaamaan ne puolestaan. Maria ei tiennyt miehen nimeä tai asuinpaikkaa, sillä tämä ei ollut niitä kertonut eikä hän ollut niitä kysynyt, olipahan mies vain sanonut, että kyllä he sitten toisensa tapaisivat. Oikeus piti tätä kovin omituisena, kuten myös sitä, ettei Marialla kertomansa mukaan ollut ollut mitään puhetta miehen kanssa siitä, millä summalla pikarit pitäisi myydä tai kuinka suurta lainaa vasten ne olisi pantattava. Maria kertoi ottaneensa pikarit mukaansa Taivassaloon arvellen siellä saavansa niistä rahaa, ehkäpä kolmen riikintaalarin edestä, ne kun olivat sellaisia tavallisia, pienemmänpuoleisia ja talonpoikaisia paloviinapikareita. Siitä, mihin pikarit sitten kärrymatkan aikana olivat kadonneet, ei Marialla kertomansa mukaan ollut mitään aavistusta.

Hopeapikarien oikeaa omistajaa päätettiin etsiä kuuluttamalla kirkoissa niin Turun kuin Hämeen ja Uudenmaan läänienkin alueella. Kuulutuksessa kerrottiin paitsi sitä, kenen hallusta pikarit oli tavattu, myös pikarien tarkemmat tuntomerkit, sillä ne oli kaikeksi onneksi ennätetty merkitä muistiin nimismiehen luona ennen pikarien katoamista. Suuremman pohjassa olivat olleet kirjaimet H.A.D., kyljessä taas kirjaimet H.J.S. ja J.J.S. Pienemmässä pikarissa luki ainoastaan H.A.D. Tämä kuulutus luettiin myös Pusulan kappelin kirkossa ja se tavoitti Marttilan Suikian isännän Juho Juhonpojan korvat. Isäntä tunnisti pikarinsa ja vakuuttui oitis siitä, että varkauden takana oli Maria Aatamintytär.

Erinäisten vaiheiden jälkeen oltiin viimein Lohjan välikäräjillä kesäkuussa 1790. Siellä Suikian isäntä esitti luettelon kaikesta siitä, mitä häneltä edelliskesänä oli varastettu. Hän osasi hyvin kertoa, mitä Maria Aatamintyttären hallusta löytyneihin pikareihin kaiverretut kirjaimet tarkoittivat: hänen vaimoaan Heta Antintytärtä (Hedvig Anders Dotter), häntä itseään Juho Juhonpoikaa (Johan Johans Son) ja hänen setämiestään Heikki Juhonpoikaa (Henrik Johans Son), jolta Juho kertoi saaneensa isomman pikarin lahjaksi monta vuotta sitten. Viiden pienemmän kadonneen pikarin kaiverruksista Juholla ei ollut tietoa, koska ne eivät oikeastaan olleet kuuluneet hänelle, vaan ne oli pantattu hänelle rahalainaa vastaan.

Maria Aatamintytär myönsi oleskelleensa Marttilan kylässä varkauden aikoihin ja lähteneensä noin viikkoa myöhemmin Taivassaloon omaistensa luokse, mutta kielsi yhä ehdottomasti syyllistyneensä varkauteen ja toisti kertomuksensa siitä, kuinka pikarit olivat hänelle päätyneet. Oikeus piti kuitenkin Marian kertomusta täysin epäuskottavana ja järjettömänä. Olisihan ollut outo sattuma, että hän tuiki tuntemattomalta mieheltä Turun kadulla olisi saanut haltuunsa juuri ne samat pikarit, jotka vähän aiemmin oli varastettu hänen lähtöseudultaan. Maria tuomittiin ensikertalaisena varkaana saamaan 30 paria vitsoja, kolme lyöntiä parilta, kärsimään yhtenä sunnuntaina Pusulan kirkossa julkinen kirkkorangaistus sekä korvaamaan Suikialta varastamansa tavarat; korvauksena voitaisiin hyödyntää myös kultaiset korvarenkaat, jotka Maria oli ostanut Suikialta varastamillaan rahoilla. Mitä taas tuli uudelleen kadonneisiin kahteen hopeapikariin, Suikian isäntää kehotettiin kääntymään tuon poloisen vehmaalaisen vanginkuljettajan puoleen, jolta pikarit olivat joutuneet hukkaan.