Keltainen pilvi heinäkuussa 1880

Sukututkimushupsuna juutuin suurella hartaudella lukemaan yhä uudelleen ja uudelleen eräitä sivuja Helvi Hämäläisen romaanista Sarvelaiset (WSOY 1947). Kirjan loppupuolella Lauri Sarvelainen kurkottaa ahnaasti kohti sukunsa menneisyyttä Karoliinan, suvun vanhan lastenhoitajan muistikuvien kautta.

Karoliina muisti lumimyrskyjä, jotka olivat raivonneet kuusikymmentä vuotta sitten, hän muisti ukonilmoja ja rankkasateita viisikymmentä vuotta sitten, − joku oli syntynyt silloin tai joku vieras oli tullut…

Vanhan Karoliinan muistot liittyvät kiinteästi lastenhoitoon ja arkisiin asioihin, joiden parissa hän on elämänsä viettänyt. Lauri Sarvelainen toivoisi kovasti Karoliinan muistavan myös vähän merkittävämpiä, "tärkeämpiä" asioita.

He olivat istuneet kahvipöydässä silloin kun tuli tieto Aleksanteri toisen murhasta, − ah, mitä sitten… sanoiko kukaan mitään, kalpenivatko he, syntyikö äänettömyys… − Elli alkoi huutaa ja minun käskettiin viedä hänet lastenhuoneeseen, hän sai silloin hampaita…

Ja kuitenkin myös niissä pikkuasioihin ja vähäpätöisiin arjen tapahtumiin liittyvissä muistikuvissa on jotain oudon kiinnostavaa silloin, kun ne ovat peräisin kaukaa menneisyydestä. Kuinka tuttua...

Karoliina sanoi: − Pietari Sarvelainen istui käsi poskella hiilloksen eteen vedetyllä tuolilla, kun menin kertomaan, että Mikossa ja Hannassa oli tuhkarokko… ne saivat sen marraskuussa 1889… Liki kuusikymmentä vuotta sitten käsi poskella hiilloksen edessä… oliko asento oikeastaan mitään arvokasta muistettavaa, mutta Karoliina muisti sen ja tuntui kummalliselta… tuollainen asento, istuminen käsi poskella ei tietenkään ollut mitään, mutta kun se oli tapahtunut liki kuusikymmentä vuotta sitten ja kun sen saattoi joku kertoa…

On niin mielenkiintoista se, mitä asioita ihminen jälkeenpäin, kauan jälkeenpäin muistaa ja se, mitä asioita hänestä itsestään kauan jälkeenpäin muistetaan.

Mieleen tulevat kaikki ne kerrat kun sukututkimusta aloittaessani 1990-luvulla haastattelin vanhaa ihmistä koettaen onkia esiin kaikkia mahdollisia tietoja ja muistoja jostakusta, joka oli kuollut kauan kauan sitten, haastateltavani ollessa lapsi. Viimeisiä mahdollisia rippeitä, jotka vielä olisivat tavoitettavissa ja talletettavissa, vanhuksen muistoja jostakusta, jonka hän oli lapsena tavannut… Minua kiinnosti kovasti vuonna 1914 kuollut isoisoisäni ensimmäinen vaimo Tyyne. Tapasin kaksi ihmistä, jotka muistivat hänet. Toinen oli ollut nelivuotias, toinen seitsenvuotias Tyynen kuollessa.

Nelivuotias muisti: kuinka hän kerran isänsä kanssa oli tullut kotitalooni käymään, oli ollut kylmä ilma, ja Tyyne oli ottanut häntä, pikkutyttöä, kainaloista kiinni ja juoksuttanut muurinnurkkaan lämmittelemään.

Tämä oli jonkin aikaa ainoa muistitieto tai muistikuvatieto, mitä minulla oli Tyynestä tai tilanteesta, jossa Tyyne oli ollut mukana. Lapsen muistikuva nyt jo yli sadan vuoden takaa. Se ei ole minkään arvoinen rahallisesti, mutta tuntuu kultaakin kalliimmalta.

Mitä Tyyne olisi tuumannut, jos hänelle olisi tuona hetkenä, hänen juoksuttaessaan tyttöä kainaloista, joku sanonut että tämä, juuri vain tämä on nyt se hetki, joka sinusta sadan vuoden päästä tiedetään? Sillä tämä jää tuon pienen lapsen mieleen ja hän se vielä kertoo tästä.

Tyyne Linnakivi (1890-1914) kävi valokuvattavana vuonna 1908.

Seitsenvuotiaalta sain jokunen vuosi myöhemmin vähän lisää muistitietoa. Tyyne oli ollut hänen muistamansa mukaan vilkas ja puhelias, iloinen ihminen ja innolla mukana pyhäkoulussa, jota talon vanhaemäntä pyhäisin piti lähitienoon lapsille sivurakennuksessa. Tyyne oli ollut apuopettajana läsnä miltei joka pyhä − vaikka joskus kirkonkylästä olikin soitettu ja pyydetty Tyyneä jonnekin, ja hänen oli pitänyt lähteä kesken pois.

Eihän se ollut niin kovin erikoista... Mutta sittenkin, siellä jossain 1910-luvun alkupuolella puhelin soi talon puolella, Tyyneä juostaan hakemaan, hänen täytyy lähteä kirkolle. Arvaisitko taas Tyyne, että tämäkin sinusta myöhemmin tiedetään, tämä kirkolle lähtö kesken pyhäkoulun, mutta ei paljon muuta, ei edes sitä miksi sinne oikein piti lähteä eikä mitään oleellista siitä mitä milloinkaan muina päivinä, viikkoina tai vuosina teit ja ajattelit…

Kotitaloni vanhasta torpparista, joka kuoli vuonna 1925, oli jäänyt vuonna 1919 syntyneen isosetäni mieleen muistikuva, jossa torppari jonakin keväänä nosteli väentuvassa idätettyjen perunoiden laatikoita. Ei muuta. Mitä hän olisi ajatellut, jos hänelle tuolloin olisi sanottu: 90 vuoden kuluttua sinusta muistetaan vain tämä, kun nyt nostelet näitä laatikoita täällä… Tuo pikkupoika tuossa muistaa ja kertoo tästä silloin, vanhana miehenä, ja joku vielä kirjoittaa muistiinkin.

Varmaan torppari olisi tuhahtanut ja puistellut päätään. Ja jatkanut laatikoiden nostelemista.

Emme arvaakaan sitä mikä hetki ja väläys meistä jää pysyvästi jonkun mieleen, emmekä sitä, mikä harva niistä hetkistä kauan myöhemmin ehkä kerrotaan eteenpäin, jonkun nykyisen lapsen, silloisen vanhuksen toimesta, ja ehkä, ehkä jopa vielä kirjoitetaan muistiin… Mahdollisesti jokin aivan yhdentekevä hetki, joka meiltä unohtuu tuota pikaa, ja voisimme mielellämme kertoa elämästämme ja vaiheistamme monta paljon kiinnostavampaa ja arvokkaampaa asiaa, jos vain olisimme niitä kertomassa…

Sukukirjaa kirjoittaessani ajattelin: jos nämä ihmiset, joista kirjoitan, nyt saisivat tämän luettavakseen, he ihmettelisivät: miksi olet kirjoittanut tuosta, eihän se ollut yhtään tärkeää tai olennaista. Mutta tästä sinun olisi pitänyt kertoa − eikö tätä kukaan muistanut?

Ei muistanut.

Heinäkuussa 1880 oli ollut hyvin kummallinen pilvi, keltainen pilvi, Karoliina oli katsellut sitä ruokasalin ikkunasta odottaessaan toista palvelijaa kotiin. Hänellä oli ollut kiire ja hän oli ajatellut, ettei pilvi näyttänyt sadepilveltä. Se oli ollut kummallinen pilvi. Keltainen pilvi, yli viisikymmentä vuotta vanha… - - Entä silloin kerran, kun he hakivat sireenejä… Kuusikymmentäneljä vuotta sitten… Ruoho oli hyvin rehevää, ruoho ja sireenit, jotka olivat lakastuneet kuusikymmentäneljä vuotta sitten… Tietenkään ei sellaisella ollut mitään merkitystä, mutta oli viehättävää kuulla sellaista. Siitä päivästä kuusikymmentäneljä vuotta sitten ei erään ihmisen mieleen ollut jäänyt muuta kuin sireenien haku ja ruohon rehevyys…

Miksi laivuri Grandell lepää Pusulan kirkkomaassa?

Laivuri Aron Grandellin hautaristi Pusulan hautausmaalla on mietityttänyt minua. Onko Pusulassa asunut laivuri? Sana tuo mieleen täkäläisiä suuremmat vesistöt, vaikka onhan Hiidenvesi aika lähellä ja siellä on varmasti laivoja liikkunut jo ammoisina aikoina.

Laivurin hauta suhteellisen kaukana laivakelpoisesta vesistöstä.

Tämä laivuri Aron Grandell ei kirkonkirjojen mukaan koskaan kuitenkaan asunut Pusulan seudulla, vaan asiaankuuluvasti ihan meren tuntumassa. Hän syntyi vuonna 1816 Lemun kirkkopitäjässä Askaisten kappelin Palsalan kylässä talollisen Mikko Mikonpojan ja tämän vaimon Stiina Matintyttären perheeseen.

Alkuun nuori Aron Grandell palveli naapuritalossa renkinä, mutta kappas vain, 1840-luvulla hän jo purjehti Sofia-nimisellä reilun 16 lästin kaljaasillaan säännöllisesti Suomen ja Venäjän välillä. Tämä selviää Päiviö Tommilan kirjoittamasta artikkelista Turun ja Porin läänin talonpoikaispurjehtijoiden Venäjän-matkat 1840- ja 1850-luvuilla. Aron Grandellin kaljaasi kuskasi Venäjälle etupäässä silakkaa sekä halkoja ja voita. Tommila kirjoittaa:

Tallinna oli tietysti useampien pitäjien kauppakaupunki. Kenties tästä syystä lemulaiset eivät suunnanneetkaan matkojaan sinne, vaan Pärnuun, jonne Johan, Aron ja Salomon Grandellin ohella vain aniharva länsisuomalainen kippari eksyi.

Aron Grandellin vanhempi veli Johan ja nuorempi veli Salomon olivat siis mukana laivabisneksessä. Venäjän-purjehdus oli vilkkaimmillaan 1840-luvulla ennen Krimin sotaa.

Laivuri Aron Grandell näyttää olleen pitkään kirjoilla synnyinkylässään Askaisten Palsalassa. Hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä perustanut perhettä. Vuonna 1870 hän siirtyi asumaan Askaisten Toivaisten kylän Alistalon tilalle, jossa hänen vanhempi veljensä Johan oli tuolloin rusthollarina. Viimeiseen rippikirjaan Aron Grandellin kohdalle on kirjoitettu "lam" eli rampa. Kuolleiden luettelon mukaan hän kuoli halvaukseen 66 vuoden iässä vuonna 1883, ja hänet haudattiin kolmisen viikkoa kuolemansa jälkeen Pusulaan.

Mitä laivuri Grandell sitten oikein tekee Pusulan kirkkomaalla, tai siis kirkkomaassa, kun ei hän täällä asunutkaan? Vihjettä tarjoaa toinen valurautaristi saman hautausmaakäytävän varressa.

Laivurin veljen, Marttilan Knaapin rusthollari D. A. Randellin hauta.

Syksyllä 1840 Pusulan Marttilan Knaapin rusthollin isäntä Karl Stenberg menehtyi hengenahdistukseen 31 vuoden iässä. Hänen leskensä Maria Stenberg o. s. Landén solmi tammikuussa 1842 uuden avioliiton jahtivouti David Aleksander eli D. A. Randellin kanssa, joka oli syntyisin Lemusta ja samaa sisarussarjaa laivuri Aron Grandellin kanssa. Tässä siis yhteys: laivurin veli muutti Pusulaan!

Tässä on käynyt fiba. Pitäisi olla Landen eikä Lunden. D. A. Randellin ristin toiselle puolelle on valettu hänen vaimonsa nimi.

Ja lisää samaa Randellin/Grandellin perhettä tuli Pusulaan, kun Knaapin tytär ja D. A. Randellin tytärpuoli Eva Kristiina Stenberg solmi kesällä 1854 avioliiton lemulaisen laivuri Salomon Grandellin kanssa. Kaksi veljestä meni täten naimisiin toinen äidin, toinen tyttären kanssa. Kun rusthollari D. A. Randell keväällä 1855 kuoli keuhkotautiin (Maria-vaimo oli kuollut samaan tautiin jo pari vuotta aiemmin), jatkoi hänen pikkuveljensä Salomon Knaapin rusthollarina. Homma järjestyi hienosti, sillä laivajutut olivat Krimin sodan takia kovasti vaikeutuneet.

Salomon Grandell ei kuitenkaan ehtinyt hoidella Knaapin isännyyttä kovinkaan kauaa, sillä hän menehtyi tapaturmaisesti vain 29-vuotiaana marraskuussa 1858 pudottuaan tai kaaduttuaan aidanseipääseen (fall på en gärdesgårdsstör). Hänen hautamuistomerkkiään ei Pusulan kirkkomaalta löydy. Leski Eva Kristiina ja hänen seuraava miehensä Adolf Ferdinand Ahlstedt taas lepäävät aivan D. A. Randellin hautaristin vieressä.

Kaksi laivuri Aron Grandellin veljeä oli siis muuttanut Pusulaan. Vaikka molemmat kuolivat paljon ennen Aron-veljeään, jäi heidän jälkeläisiään asumaan paikkakunnalle, ja aikanaan joku järjesti niin, että myös Aron Grandell haudattiin Pusulaan Knaapin hautojen tuntumaan sukulaistensa lähelle. Olisiko rampa laivuri jopa viettänyt viimeiset aikansa Pusulan-sukulaisten hoivissa, vaikkeivät kirkonkirjat siitä kerrokaan?

Laivurin hautaristin vierestä sitten vasta mysteeriristi löytyykin, vallan erikoisen koristeellinen ja kruusattu, kauneimpia Pusulan hautausmaalla. Sen alle haudatun nimi on varmaan lukenut ristin keskiosan pyörylässä, mutta siinä ei enää näy kirjaimia. Kirkon rekisteritkään eivät ilmeisesti tarjoa valaistusta asiaan. Hmm!

Sofia Lindénin hautaristin luona

Monta vuotta sitten olimme Pusulan vanhalla ruumishuoneella jouluseimeä katsomassa. Kiviseiniä vasten nojasi joitakin vanhoja valurautaisia hautaristejä. Tavaillessani niiden nimiä hämmästyin ykskaks: yhdessä luki vuonna 1898 kuolleen esiäitini Sofia Lindénin nimi.

En ollut tiennyt, että Sofian haudalle oli aikanaan pystytetty rautaristi. Hänen nimensä kun löytyy hautausmaalta hautakivestäkin, samasta isosta pystypaadesta, johon on kaiverrettu myös hänen puolisonsa nimi ja muuta perhettä. Ilmeisesti risti on aikanaan poistettu, kun kivi on pystytetty, tai sitten se on myöhemmin tilanpuutteen takia otettu pois haudalta.

Silloin vuosia sitten ottamassani kuvassa ristin sakaroissa roikkui jouluseimiasetelman valaistuksessa käytetty jatkojohto, mikä näytti vähän hullunkuriselta. Siksi kävin nyt kuvaamassa ristiä uudelleen. Suntio apulaisineen oli ystävällisesti nostanut ristin valmiiksi hyvään kuvausasentoon.

Ruumishuoneen vanha tulisija ja Sofian risti.

Risti on yhdeltä kantiltaan vähän rikkoutunut.

Enkeli ojentaa voitonseppeleen taivaaseen saapujalle, jonka nimi on sulkakynällä kirjoitettu elämän kirjaan. Sellainenko lie reliefin viesti?

Ristissä on ylhäälläkin seppele ja sen alla teksti ”Tässä lepää rustitilallisen vaimo Sofia Linden”, vainajan syntymä- ja kuolin­ajat sekä viite Raamatun Filippiläiskirjeeseen, kohtaan joka oli suosittu myös ajan kuolinilmoituksissa: ”Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto.”

Kotona innostuin lukemaan lisää vanhoista hautaristeistä ja niiden hoidosta. Museoviraston Hautamuistomerkkien hoito -julkaisussa on mielenkiintoista tietoa vanhoista hautamuistomerkeistä ja muun muassa hyvät ohjeet valurautaristin puhdistukseen ja maalaukseen. Ristinhän ei olisi tarkoitus olla päältä ruosteinen, vaan himmeän mustaksi tai tummanharmaaksi maalattu. Eipä nyt kuitenkaan taida tulla ryhdyttyä tämän ristin kunnostustyöhön ainakaan lähiaikoina.

Lopuksi kuva tästä hautaristin kohdehenkilöstä, Sofia Lindénistä, joka syntyjään oli Sofia Benjamintytär Kuuliala Pälkäneeltä ja muutti Pusulaan vuonna 1866 Passarin tilan emännäksi.

Sofia Lindén (1847-1898)

Muistitietoa Ulrika Tötterströmin murhasta

Kauhistavasta murhasta Pusulassa kertoi Uusi Suometar 3.11.1886.

Pusulasta Helsinkiin päin autolla ajellessa muistui mieleen, miten ennen vanhaan (vielä 1900-luvun alussa) saman matkan taittaminen vei kuulemma kolme päivää. Matkalla piti yöpyä kahdessa majatalossa. Samalla palasi mieleen ikivanha Tötterströmin murhajuttu, joka sekin liittyi tietyllä tapaa Helsingin-matkaan.

Pusulan kirkonkylän Jaakkolan talon Nummilan torpan vaimo Ulrika Elvina Tötterström, o. s. Wiklund (s. 1838) murhattiin lokakuussa 1886. Tuntuu ihmeelliseltä, että vielä reilusti 2000-luvun puolella sain kuulla iäkkäältä sukulaiseltani muistitietoa tuosta tapauksesta. Aikaa oli kulunut siis yli 120 vuotta. Olen myös vuosia sitten kuunnellut vanhoja pusulalaisten murrehaastatteluja arkistonauhoilta, ja niilläkin joku muisteli tätä tapausta. En enää ihan tarkoin muistakaan, mikä yksityiskohta on peräisin sukulaiseni, mikä taas murrehaastatellun suusta.

Torppari Anders Johan Tötterströmille tuli kertoman mukaan vispilänkauppaa naapurin naisen kanssa, ja tämä johti rikokseen. Ulrika-vaimo oli raivattava pois uuden rakkauden tieltä. Lokakuisena päivänä mies lähti hevosrattaineen Helsingin-matkalle, vaikkei hänellä − kuten myöhemmin todettiin − sinne oikein mitään kunnon asiaakaan ollut, vaan kyse oli silkasta alibin hankkimisesta. Yösydännä Tötterström palasi ensimmäisestä majapaikastaan selkähevosella takaisin kotiin murhaamaan vaimonsa.

Tötterströmeillä oli lapsia, mutta näistä ainakaan kaikki eivät olleet tapahtumien aikaan kotona. Samaan aikaan vietettiin nimittäin naapurikylässä Hyönölän Lintilän talossa häitä: Lintilän tytär Ida Fatima Johansson vihittiin avioliittoon Kaukelan Vanhan-Sippalan rusthollarin pojan Adolf Johan Amnellin kanssa 21.10.1886. Muistitiedon mukaan Tötterströmin lapset oli lähetetty kotoa pois näihin häihin. Tapauksesta sepitetty arkkiveisu kuuluu kertoneen jotakin sentapaista kuin: lapset häihin menivät, siellä iloa näkivät, eivätkä tienneet isän heidät orvoiksi tekevän.

Surmatyön tehtyään Anders Tötterström piilotti vaimonsa ruumiin suureen puusaaviin erään lähteen lähettyville. Myöhemmin tapahtumien kulkua tutkittaessa pääteltiin naapurin naisen olleen apuna voimia vaatineessa työssä, mutta tätä ei kyetty todistamaan. Tötterströmin tarkoituksena oli hankkiutua ruumiista eroon myöhemmin, mutta nyt miehen oli kiireen vilkkaa lähdettävä jatkamaan keskeytynyttä Helsingin-reissuaan.

Sillä välin läheisestä Nummen Heijalan kylästä tuli lähteelle miehiä juottamaan hevosiaan, koska heidän kylänsä sijaitsi korkealla mäellä ja siellä oli aina pulaa vedestä. Hevoset tulivat rauhattomiksi haistaessaan veren, ja miehet löysivät ruumiin saavista. Teosta osattiin ilmeisesti hetimmiten epäillä vainajan aviomiestä.

Joku Lintilän häävieraista oli vieläpä sattunut näkemään Tötterströmin ratsastamassa yöaikaan hevosella, joka oli aivan vaahdossa.

Hämäläinen uutisoi Anders Tötterströmin kuolemantuomiosta 10.10.1888.

Vaikka Anders Tötterström tuomittiin kuolemaan, ei kuolemantuomioita enää tuohon aikaan pantu Suomessa täytäntöön, vaan mies selvisi vankeudella ja palasi ilmeisesti vielä myöhemmin takaisin kotiseudulleen. Ehkä hyvä käytös siihenkin aikaan lyhensi vankeustuomiota. Enkö vain muistakin kuulleeni jonkun vanhan pusulalaisen luonnehtineen Tötterströmiä sanoin "muuten kunnollinen mies"...? Romanssi naapurin naisen kanssa ei liene saanut jatkoa. Nainen selvisi tuomiotta, mutta paikkakuntalaisten silmissä hän taisi olla tapahtuneeseen yhtä suuri syyllinen kuin tämä "muuten kunnollinen" mieskin.

Ulrika Tötterströmin murhatapauksesta löytyy varmasti tarkka selonteko aikalaistodistuksineen arkistojen kätköistä. Joskus kun taas arkistoon ehtii, olisi mielenkiintoista tutkia, vahvistavatko käräjäpöytäkirjat tuon kaiken vanhan muistitiedon, kuten häävieraan näkemän vaahtoisen hevosen ja hevosiaan juottamaan tulleet naapurikyläläiset. Entä onko arkkiveisua vielä jossain olemassa?

Tuntemattomia pirpanoita

Keitä he lienevät?

Pikkulasten ja vauvojen kuvat ovat visaisimmasta päästä, kun yrittää tunnistaa ihmisiä vanhoista valokuvista, joihin ei ole kirjoitettu mitään nimiä. Jos kuvassa on muitakin henkilöitä, voi se helpottaa lasten tunnistamista: tuo nainen on selvästi isomummi, joten lapsi hänen sylissään on varmaankin Ella. Mutta jos lapsi on kuvassa yksin, on tunnistaminen vieläkin vaikeampaa.

Hyvällä onnella voi joku sukulainen hoksata, että siinähän on Aino-täti lapsena, meillä oli joskus ihan sama kuva. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätodennäköisempää on, että kukaan enää pirpanaa tunnistaa. Nyt alkaa olla jo aika mahdotonta löytää nimiä 1920-lukulaisiin ja sitä vanhempiin lastenkuviin.

Kuinka kiva olisikaan, jos kuvien taakse olisi aikanaan kirjoitettu nimet − taikka jos ne kirjoittaisi vielä nyt niihin kuviin, joita unho parhaillaan vasta uhkaa! Sellaisia ovat vaikkapa vanhempieni sukupolven eli 1940-luvulla syntyneiden lapsuuskuvat. Nyt sedät ja tädit vielä tunnistavat itsensä ja toisensa vanhoista kuvista, mutta kuinkas lienee parin-kolmenkymmenen vuoden päästä.

Keitähän lapsia näissä seuraavissa kuvissa mahtaa olla? Pusulan ja Hollolan seudut yhä todennäköisiä, kuten edellisissäkin kuvahöpinöissä.

Tämän töyhtöpään ja rusettikaulan on kuvannut Atelier Regina Helsingissä.

Tämä tyttö taas on kuvattu Kallion kuvaamossa osoitteessa Helsinginkatu 9.

Tämä lapsonen on päätynyt kameran eteen Lahdessa.

Edellisiä vanhempi ja huonokuntoisempi kuva lienee otettu kotioloissa. Kaunis tapetti ja jalkalista, kirjottu keinutuolimatto koristeellisessa keinutuolissa, jossa kiikkuu... kuka?

Valokuvaaja O. Koivukosken ottama vauvapotretti.

Dyrendahlin valokuvaamon tuolilla istuva napero.

Tämä pieni kulunut lapsen kuva on sen näköinen, että sitä on paljon mukana kuljetettu. Raidalliseen pukuun puettu lapsi muistuttaa samanlaisesti puettua lasta toisessa, alla olevassa kuvassa. Kuvassa on myös kaksi nuorta naista, toinen varmaankin lapsen äiti. Kuva saattaa olla 1910-luvulta ja Hollolan seudulta, josta isoisoäitini oli kotoisin, tai sitten ei...

Kylläpä olisi mukava tietää, keitä he ovat.

Mitä vanhempiin kuviin mennään, sen tavallisempia ovat pikkupojillakin pitkät kiharat ja mekot. Vasemmalla tässä ehkä poika ja oikealla tyttö? Arvelisin kuvaa 1910-luvulla otetuksi. Ikänsä puolesta lapset voisivat siten olla isoisoäitini sisaren vuosina 1913 ja 1914 syntyneet poika ja tyttö. Heidän lapsensa eivät kuitenkaan tunnistaneet heitä tästä kuvasta...

Pikkutyttö on kuvattu Tampereella 1900-luvun alussa. Onkohan sievä nukke oma vai kuvaamon viihdykerekvisiittaa? Väinö Tanner kertoo muuten muistelmissaan Näin Helsingin kasvavan, että kun hänestä ja sisarestaan 1880-luvulla otettiin ensimmäistä valokuvaa, kuvaaja kertoi että valokuvauskoneesta lentäisi pian ulos lintu. Sitä lapset sitten odottivat tiukasti kameraan tuijottaen. Valotusajat olivat pitkiä, joten kekseliäisyyttä tarvittiin vilkkaiden tenavien paikallaanpitämiseksi.

Valonpilkahdus tunnistusrintamalla! Tämän kuvan on joku ajoissa tunnistuttanut ja kirjoittanut sen taakse kuulakärkikynällä nimen. On heti paljon hauskempaa, kun tietää, että pappani serkun, vuonna 1909 syntyneen Sakari-pojan varpaathan ne siinä.

Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulussa syksyllä 1908

On niin vaikea muistaa tuon oppilaitoksen koko nimi, että joka kerta täytyy luntata: Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulu. Isoisoisäni ensimmäinen vaimo Tyyne Linnakivi kävi tuota koulua Vilppulassa syksyllä 1908. Vintiltä löytynyt valokuva on sieltä peräisin.

Kuutolan kutoma-, käsityö- ja kasvitarhakoulun oppilaita syksyllä 1908.

Tyyne istuu kuvassa toisena vasemmalta, käsi toverin olkapäällä. Kuvan muut opiskelijat ja opettajat ovatkin sitten tunnistamatta, kenenkään nimeä en toistaiseksi ole onnistunut saamaan selville. Tuolloisen opiskelijajoukon luettelo kyllä löytyi Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Tampereen Sanomat kertoi koulun päättäjäisistä joulun alla 1908:

Kuutolan kutoma-, käsityö ja talouskoulun päättäjäiset oli t. k. 17-18 päivinä.

Kohta vetivät katsojain huomion puoleensa oppilasten valmistamat aistikkaasti näytteille järjestetyt työt.

Siinä löytyi senkin seitsemänlaisia yksinkertaisia ja moniniitisiä kilpikankaita, pöytä-, tarjotin- ja pyheliinoja, pitkiä naisten ja miesten pukukankaita, keinutuolin mattoja, akkunanverhoja, villa-, pellava- ja karvalankoja, erittäin hauskan näköinen rekiryijy, ja eräs morsian-tyttö oli ”värkännyt” oikein komean hääryijyn.

Kun katseli niitä raaka-aineita, joista nämä kaikki työt oli tehty, niin herää ajatus, että onhan sitä kansamme naisilla kykyä tehdä käsitöitä, kun heitä siihen oikealla tavalla opetetaan.

Vielä on mainitsematta, että kaikki värilliset langat olivat kasviväreillä värjätyt. Tähän tarkoitukseen oli koottu sammalia, lehtiä, koivu- ja lepän kuoria, kuusen partoja, käpyjä y. m. Värit olivat pehmeitä, ei räikeitä, silmiin pistäviä. Tällaiset kotivärit pysyvät muuttumattomina, niin kauvan kuin kangaskin pitää.

Jotta näissä päättäjäisissä käynyt yleisö saisi jonkunlaisen käsityksen, miten niitä töitä tehdään, olivat oppilaat vielä työssä kutoivat, että helisi.

Koulun tarkoitus on maamme naisia opettaa tekemään työnsä Suomen kansan muinaisten kauneusmuotojen mukaan.

Tällaisessa koulussa saavutettu taito on taloudessa suuri arvoinen, sillä silloinhan voidaan kotona kotoisista aineista valmistaa enimmät siinä tarvittavista esineistä, jotka epäilemättä ovat arvokkaampia, kestävämpiä ja sirompia kuin tehdasteollisuus ja näin ollen jää monen monta markkaa kartuttamaan yhteistä hyvin vointiamme.

Seuraavasta oppilasluettelosta huomaamme, kuinka jo eri puolilla maatamme tunnetaan tämän koulun merkitys eikä yksin täällä, sillä olihan näissä kursseissa Virostakin oppilas.

Näissä kursseissa nimit. oli seuraavat oppilaat:

Tyyne Heinänen, Keuruu, Olga Takanen, Keuruu, Hilja Kulmala, Kärkölä, Hilda Mattinen, Tyrvää, Tyyne Punakallio, Sysmä, Henriikka Riski, Luopioinen, Alma Johansson, Viro, Tartto, Tyyne Linnakivi, Pusula, Maiju Lahti, Hausjärvi, Eufemia Erkkylä, Jääski, Alma Ruhanen, Kuhmoinen, Maria Mikkola, Eurajoki, Hilda Hietanen, Punkalaidun, Martta Ojanen, Punkalaidun, Hilma Jylhä, Multia, Elviira Paananen, Rautalammi, Heta Oksanen, Petäjävesi, Saima Leander, Vilppula.

Sukuni vanhojen visiittikorttien seasta löytyy ainakin kaksi sellaista kuvaa, joiden esittämä henkilö on mielestäni tunnistettavissa tuosta Kuutolan ryhmäkuvasta. Vai mitä tuumaatte, tässä ensin yksittäispotretit kahdesta neidosta:

Ja sitten ryhmäkuvasta napatut hyvin samannäköiset naamat:

Keitähän he ovat? Tunnistaisiko joku tuon oppilaslistan perusteella?

Jostain minulle on päätynyt tällainen Kuutolan koulurakennusta esittävä postikorttikin. Sainkohan sen peräti sieltä Kuutolasta aikanaan vuosia sitten, kun selvittelin tuon ryhmäkuvan ottopaikkaa. Tuo sama koristeellinen koulurakennus on vieläkin olemassa siellä Vilppulassa!

Aliisin oululaiskuvien äärellä

Moilasen Aliisin vanha valokuvakansio on luonani vieraisilla. Aliisi kuoli jo useita vuosia sitten, joten kansion sisällöstä ei enää pääse häneltä kyselemään. En itse tainnut koskaan edes tavata Aliisia. Hän oli mummini serkku, joka asui kaukana Oulussa.

Aliisilla ei ollut lapsia, ja hänen kuoltuaan tämä kansio päätyi mummilleni. Muistelen, että katselimme sitä yhdessä mummin kanssa, mutta en ollut silloin niin kiinnostunut asiasta, että olisin tehnyt muistiinpanoja. Nyt mummikin on kuollut. Ja oma kiinnostukseni Aliisin kuvia kohtaan on hieman herännyt, tietenkin liian myöhään. Näin siinä aina käy.

Albumin välissä on kaksi samanlaista visiittikorttikuvaa, joissa on Aliisi lapsena. Toisen taakse on varmaankin omakätisesti kirjoitettu "Alise M".

Aliisi oli syntynyt joskus 1910-luvun alussa, en tiedä tarkkaa aikaa. Hänen äitinsä oli mummini täti Eeva Moilanen. Muistan mummin kertoneen, että Aliisi oli syntynyt matkalla kätilölle, ehkä rattaissa, jossain Oulun kadulla. Tilanteeseen oli rientänyt apuun opettajatar Helmi Vedenoja, josta tuli sitten myös vauvan kummi. Minulla on mielikuva, että mummi mainitsi tuosta erikoisesta syntymästä kirjoitetun lehdessäkin, mutta en ole ainakaan vielä onnistunut sellaista lehtijuttua löytämään Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.

Tässä seuraavassa kuvassa on oikeassa reunassa Aliisi nuorena tyttönä, mutta en tunnista vanhempaa naista enkä miestä hänen seurassaan. Aliisin äiti oli ymmärtääkseni yksinhuoltaja, eivätkä nämä ole ainakaan Aliisin äidin vanhemmat.

Aliisin syntymässä avustanut ja hänen kummikseen tullut opettajatar Helmi Vedenoja järjesti sittemmin Aliisin työhön Oulun Isonkadun koulukeittolaan. Siellä Aliisi oli apulaisena ymmärtääkseni vuosikausia, enkä hänestä itse asiassa juuri muuta tiedäkään. Syksyllä 1939 Aliisi puolestaan järjesti samaan koulukeittolaan apulaiseksi myös mummini. Niinpä mummini nuoruusvuodet, Aliisi ja koulukeittola kietoutuvat päässäni erottamattomasti yhteen.

Koulukeittolaan liittyy saumattomasti myös Katri-täti, josta mummini toisinaan puhui ja joka myös esiintyy Aliisin valokuva-albumin sivuilla. Katri-täti oli koulukeittolan keittäjä, oikealta koko nimeltään Anna Kaisa Väisänen. Hänet tunnistan helposti valokuvista kuten Aliisinkin. Tässä taitaa olla varhaisin yhteiskuva heistä.

Aliisi Moilanen ja Katri Väisänen. Aliisi näyttää tässä vielä melkein lapselta eikä Katri-täti kovin vanhalta, joten kuva on ehkä 1920-luvulta.

Katri Väisänen istumassa, tuntematon seisomassa.

Irtokuvista löytyi tällainenkin otos Katri Väisäsestä ja Aliisi Moilasesta autenttisessa työympäristössä eli koulukeittolan lieden ääressä, ehkä jossain siellä 1920-1930-lukujen taitteessa.

Muistan mummini kertoneen, että hänellä oli koulukeittolaan työhön tultuaan aluksi vaikeuksia Katri-tädin eli keittolan keittäjän kanssa. Katri-täti ei tainnut suhtautua ihan suopeasti uuteen tulokkaaseen, mutta Aliisi piti jämäkästi mummini puolta. Vaan koulukeittolasta toiste lisää, nyt takaisin Aliisin kansion ääreen. Nyt hän onkin jo kuvissa aikuinen, ja hänen äitinsä, eli mummini täti Eeva, on myös keskeisenä henkilönä mukana useassa potretissa:

Nuori Aliisi Moilanen Eeva-äiteineen pyhätamineissa Oulun Linnansaarella 7.5.1933.

Aliisi ja Eeva Moilanen, oikealla istuva nainen on tuntematon.

Takana keskellä seisomassa Aliisi Moilanen, edessä keskellä istumassa Eeva Moilanen. Keitähän ovat muut?

Hymyilevä Aliisi.

Suuri osa lopuista Aliisin albumin kuvien henkilöistä onkin sitten tuntemattomia, todennäköisesti kuitenkin Oulun seudulla asuneita. Jos tunnistat seuraavien kuvien henkilöitä, jätäthän kommentin...! Kaikkein vanhimmasta päästä näyttäisi olevan seuraava kuva kolmesta naisesta. Kismittää, etten tiedä, ovatko he kenties sukulaisiani. Mutta jos olisivat, mummini olisi varmaan maininnut asiasta kansiota katsellessamme, ja muistaisin sen varmaankin...? Toisaalta mummikaan ei ehkä tunnistanut heitä.

Ehkäpä äiti tyttärineen?

Tuntematon nainen.

Pelastusarmeijaanko viittaa tämä asu ja kitara? Kuvan takana lukee mahdollisesti "Ainilta".

Väkeä on tässä niin paljon, ettei kannata yrittää laskeakaan, suviseuratko kyseessä? Oulussa varmaankin. 

Tuntemattomia naisia ompelusten äärellä.

Tuntemattoman miehen henkilöllisyystodistuksesta irrotettu kuva tupsahti esiin toisen kuvan takaa.

Kuka on tämä edustava sota-aikainen pariskunta?

Vieraita tyttöjä.

Luulenpa, että tässä kuvassa voisi olla Oulun Isonkadun päiväkodin johtajattaria tai opettajattaria vanhempana, mutta varma en ole...